Avioliitosta, lasten synnyttämisestä ja seksuaalietiikasta
Osa 1: kolme näkökulmaa
1. HERRAN ESIVANHEMPIEN HIMOTTOMUUS
Pappismunkki Iisak, Ylösnousemuksen majan veljestön nyt jo edesmennyt Vanhus Athoksella, kertoo kuuluisasta Pyhien joukkoon luetusta isä Paisioksesta seuraavaa kreikankielisessä kirjassaan ”Vanhus Paisios Athosvuorelaisen elämä” (Athosvuori 2004). Isä Iisak oli hyvin läheinen pyhittäjä Paisiokselle. Veljestön nykyinen Vanhus on isä Efthymios, isä Paisioksen tuntenut arvostettu hengellinen ohjaaja hänkin. Käännös H. Alex Saulamo.
* * *
Vanhus ollessaan Siinailla koki Pyhässä Hengessä voimakkaan yliluonnollisen tapahtuman: Herran esivanhempien siveän ja pyhittyneen suhteen, josta sikisi ja syntyi Jumalansynnyttäjä Maria. Hän sai ilmoituksen, että ”Pyhät Joakim ja Anna olivat kokonaan hengellisiä ihmisiä, kokonaan ilman lihallista asennetta. He olivat himottomin aviopari, mitä koskaan on ollut. Ensin he rukoilivat Jumalaa kyynelin kumpikin erillään, että Jumala antaisi heille lapsen, ja sen jälkeen he tulivat yhteen kuuliaisuudesta Jumalalle, ei lihallisesta himosta. Koska hedelmöittyminen tapahtui ilman himollista halua, Kaikkeinpyhin Maria oli Kaikkipuhdas. Hän ei tietenkään ollut vapaa esivanhempien synnin seurauksista, kuten paavinuskoiset harhaan johdetusti uskovat, sillä hän hedelmöittyi luonnollisella tavalla (ei siis siemenettä), mutta täysin himotta, kuten Jumala halusikin ihmisten syntyvän.”
Kerran hän painotti uudelleen näitä totuuksia eräässä keskustelussa. Nähdessään keskustelukumppaninsa varauksellisuuden hän nousi ja sanoi painokkaasti: ”Elin läpi tuon tapahtuman!” Hän halusi tehdä selväksi, että se mitä hän sanoi ei ollut vain hänen omia hurskaita ajatuksiaan, vaan Jumalan ilmoitus.
———————————————————————
2. RAKKAUS EI SIEDÄ VANKEUTTA
Edellisen kuvauksen tematiikkaa avaa arkisemmassa kontekstissa Tito Colliander kirjassaan Ihmisen ääni (137-138) seuraavasti:
* * *
Todellista, ”tosi” rakkautta on se, johon ei liity tarvetta koskettaa toisen ruumista, hyväillä, syleillä sitä. Kokemus sanoo, että muussa tapauksessa rakkaus on helposti vaarassa: ajallisuuden ja ruumiillisuuden vaatimuksesta heräävä halu nostaa päätään ja uhkaa vangita rakkauden, pakottaa sen suuntautumaan yksipuoliseen päämäärään.
Sukupuolihimo on rakastavalle menetys. Halu voi herätä jo käden koskettaessa ja pidellessä toisen kättä. Tämä kosketus saattaa eksyttää rakkauden ahtaaseen aitaukseen. Se harhautuu pysähtymään pelkän sukupuolisuuden, seksuaalielämän rajoihin. Ja siten alistumaan riippuvaiseksi ruumiin kykeneväisyydestä.
Rakkaus ei siedä vankeutta. Kaikki todellinen rakkaus on vapaata. Sidottu, pakonalainen rakkaus on mahdottomuus.
Jos sukupuolinen halu vangitsee rakkauden, se menettää ominaisluonteensa: muuttuu rakkaudesta sukupuolivietiksi ja samalla määrärajoissaan tavoitelluksi nautinnoksi.
Monillakaan ei ole käsitystä rakkaudesta. Sanaa käytetään liian usein väärin.
Loppujen lopuksi me emme tiedä juuri mitään todellisesta rakkaudesta, siitä jota apostoli Paavali kuvaa ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä. Kuinka ”rakkaus ei etsi omaansa”.
Ihmishakuinen rakkaus etsii auttamatta omaansa. Se pyrkii yhdessäoloon rakastetun kanssa. Kaikkein selvimmin tämä käy ilmi sukupuolivaltaisessa rakkaudessa ja siinä, josa rakkauden kohde halutaan omistaa.
Erikseen on rakkaus, joka kohdistuu tiettyyn naiseen, tiettyyn ”omaan” lapseen, tiettyyn kansaan, maahan, tietyyn ideologiaan – tosin kaiken tämänkin voi ajatella mahtuvan rajoittamattoman rakkauden piiriin.
”Onneton rakkaus” on ilmiö, jota ei esiinny muualla kuin viettielämässä. Samoin mustasukkaisuus, omistushalun tuntomerkki. Aistillisuudesta irtautunut rakkaus tuottaa aina iloa, sitä mitä sanotaan ”onneksi” ja vapaudeksi.
Näin siksi, että se on avointa, mihinkään suuntaan karsinoimatonta. Se elää riippumattomana ulkoisista ehdoista ja toiveista, kuvitelmista, pettymyksen ja romahduksen pelosta. Sillä ei ole minkäänlaista tyydytyksen tai ”vastarakkauden” vaatimuksia. Läpikotaisin puhdistuneena ja vapautuneena sillä on vain yksi ominaisuus ja yksi tarve: rakastaminen.
————————————————————
3. KAHDEN ASENTEEN YHTÄAIKAISUUS
Isä Alexander Schmemann kuvaa Kirkon suhtautumista sukupuolisuuteen ja lasten synnyttämiseen oivasti puhuessaan niin sanotuista ”ensimmäisen päivän rukouksista” eli rukouksista lapsivuoteessa olevan äidin puolesta…
Ensimmäinen toimitus koostuu kolmesta rukouksesta, jotka pappi lukee ensimmäisenä päivänä paikassa, jossa lapsi on syntynyt. Nämä rukoukset koskevat ensisijaisesti äitiä, ja juuri näistä rukouksista jotkut löytävät loukkauksen naisia kohtaan tai oikeutuksen Kirkon elämän supistamiselle puhtaus-epäpuhtaus periaatteeseen. Mutta kuulkaamme itse rukouksia.
Ensimmäisessä ja lyhimmässä Kirkko pyytää Jumalaa, joka parantaa ”jokaisen taudin ja raihnauden” parantamaan tämänkin palvelijansa ”joka tänään on synnyttänyt” ja nostamaan hänet ”vuoteelta, jolla hän lepää”. Rukous jatkuu: ”sillä profeetta Daavidin sanan mukaan olemme synnnissä saaneet alkumme ja kaikki olemme tahrautuneita Sinun edessäsi.”
Toinen rukous alkaa viittauksella Kristukseen, joka on syntynyt ”puhtaimmasta Valtiattarestamme Jumalansynnyttäjästä, ainaisesta Neitseestä Mariasta” ja ”pienokaisena seimessä levännyt ja jota lapsena on hoivattu”. (Schmemann antaa teoksessaan toisen rukouksen koko tekstin, jonka voi katsoa suomenkielisen Euhologionin sivulta)
Ja lopulta kolmannessa rukouksessa edelleen esillä olevien anteeksiannon ja parantamisen teemojen lisäksi löydämme viittauksen lasten synnyttämiseen Jumalan varhaisen käskyn täyttämisenä:
”Sillä Sinä, Herra, olet sanonut: Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää ja täyttäkää maa ja tehkää se itsellenne alamaiseksi. Sentähden mekin, Sinun palvelijasi, rukoilemme ja kärsivällisen ihmisrakkautesi rohkaisemina pelvolla huudamme Sinun valtakuntasi pyhässä nimessä: Katso alas taivaasta ja näe tuomiosi alaisten heikkous ja hyvänä ja ihmisiä rakastavana Jumalana anna anteeksi palvelijallesi ja koko perhekunnalle, johon lapsi on syntynyt, ja myös niille jotka ovat olleet hänen apunaan ja kaikille täällä oleville…”
Niinpä ensimmäinen ellei peräti ainoa aihe kaikissa rukouksissa on anteeksi pyytäminen: ”olemme synnnissä saaneet alkumme…” Siten tämä ilmeinen sikiämisen ja siten sukupuolielämän samaistaminen syntiin ja epäpuhtauteen näyttää aiheuttavan pahennusta ”modernissa ihmisessä” ja jopa ”modernissa kristityssä”. Mutta vain ne, jotka ovat joko unohtaneet tai hylänneet kristillisen ihmiskuvan, loukkaantuvat tästä. Aikaamme värittää yritys sukupuolielämän vapauttamisesta, ennen kaikkea sen vapauttamisesta kaikista mielleyhtymistä syntiin, syyllisyyteen ja häpeään – ja tämä enemmän kuin mikään muu paljastaa aikamme antikristillisyyden. Koska sukupuolielämä on ”luonnollista”, on se myös ”hyvää”, ja ollen hyvää se on myös viatonta: Tämä on peruskaava joka edellytetään ihmisen ”seksuaalisessa vapauttamisessa”. Mutta juuri tämän ajatuksen Kirkko hylkää, aivan kuten se hylkää manikealaisen ja dualistisen ajatuksen seksuaalisuuden ja pahuuden samaistamisesta.
Kristillisen maailmankuvan mukaan ihmisluonto, vaikkakin on perustaltaan tai ontologisesti hyvä, on langennut, eikä vain osittain, jättäen joitakin ihmisen toimintoja koskemattomiksi ja viattomiksi, vaan ihmisluonto kokonaisuudessaan on langennut. Ja sukupuolielämän erityislaatu on siinä, että ollen yhteydessä rakkauteen, jumalallisista lahjoista korkeimpaan, se on ihmisen langenneen luonnon traagisen monimielisyyden polttopisteessä. Tosiaankin, yhtäältä sukupuolielämä ei ole pelkästään rakkauden ilmausta; se itsessään on rakkautta. Toisaalta se on myös ihmisen antautumista eläimellisyyteen, hänen elämänsä ja luontonsa kertakaikkista rikkoutuneisuutta, hänen eheytensä kadottamista. Kaksi sukupuolielämän napaa ja viettiä – rakkaus ja himo – ovat erottamattomasti sekoittuneet ja niitä on mahdotonta erottaa toisistaan. Tästä johtuu kahden asenteen yhtäaikaisuus, todellinen antinomia, Kirkon suhtautumisessa sukupuolielämään sekä mahdottomuus palauttaa tätä antinomiaa yksinkertaiseen mustavalkoratkaisuun.
On virhe ajatella, että pitäessään avioliiton ulkopuolista sukupuolielämää ”pahana”, Kirkko pitäisi sitä selkeästi ”hyvänä” avioliitossa, sillä sukupuolielämä, avioliitossa tai ei, kuuluu ”tähän maailmaan”, sikäli kuin se on himoa – maailmaan, jonka ”muoto on katoamassa” ja joka nykyisessä muodossaan ei tule perimään Taivasten Valtakuntaa. Ja koska sukupuolielämä on ilmausta ”tämän maailman” elämää muodostavasta ja määrittävästä ”lihan himosta, silmien pyyteestä ja elämänkorskasta”, se kuuluu lain, ei armon, alaisuuteen. Lain alaisuus ei tarkoita, että se olisi tuomittavaa, vaan sitä että sitä säädellään elämän kokonaisnäkemyksen valossa, alisteisena tälle näkemykselle, sisältyneenä sen rajoihin, siinä järjestyksessä, joka tässä maailmassa on ainoa suoja pimeitä ja järjettömiä itsetuhoisia voimia vastaan. Jos sukupuolielämä on ”kielletty” avioliiton ulkopuolella ja ”sallittu” sen sisällä, johtuu tämä siitä, että avioliitto – huolimatta omasta rappeutuneisuudestaan tässä langenneessa maailmassa – kuuluu korkeampaan elämännäkemykseen, jonka on mahdollista saavuttaa Jumalan Valtakunta, kun taas pelkkä ”luonnollisten” viettien ja yllykkeiden tyydyttäminen, niin luonnolliselta ja täyttymyksen tuottavalta kuin se voikaan vaikuttaa, ei kuulu tähän näkemykseen, vaan johtaa lopulta itsetuhoon ja siten paljastuu ”luonnon vastaiseksi”. Laki ei voi kirkastaa ja lunastaa, mutta se voi kuitenkin rajat antamalla ja tiettyä järjestystä ylläpitämällä viitata itsestään poispäin, langenneen luonnon ulkopuolelle, antamaan ihmiselle tietoisuuden korkeammasta elämännäkemyksestä ja saada hänet pyrkimään sitä kohden. Ja juuri tästä syystä Kirkko tuomitsee demonisina kaikki ”seksuaalista vapautumista” vaativat ideat ja trendit eri yhteyksissään. Jos sukupuolielämä – sen ymmärtäminen ja oikein arvostaminen – on ollut Kirkolle moraalisuuden varsinainen ”koetinkivi”, ei tämä johdu ”lihaa” koskevasta patologisesta ja syyllisyydentuntoisuudesta pakkomielteestä, kuten monet näinä aikoina tuntuvat ajattelevan. Itse asiassa tämä sairaalloinen ja pakkomielteen omainen tylsistyneisyys on tullut yhä enenevässä määrin tavaramerkiksi ”seksuaaliselle vapautumiselle” eli kaikille yrityksille tehdä seksistä – ja vain seksistä – koko ihmiselämän ja rakkauden ainoa sisältö. Päinvastoin, koska Kirkko tietää ihmisen todellisen olemuksen ja kutsumuksen, Kirkko tietää myös, että moinen vapautuminen johtaa ihmisen täydelliseen orjuuteen ja itsetuhoon.
Kirkon silmissä se mitä ihmisten ”ruumiillisina olentoina ja maailmassa asuvina” on mahdollista tehdä ja mitä heidän tuleekin tehdä on hyväksyä – nöyrästi ja kuuliaisesti – Jumalan ilmaisema laki, joka vapauttaa, ainakin jossain määrin, hänet seksuaalisuuden pimeästä ja järjettömästä hirmuvallasta – laki, joka tekee sukupuolielämästä rakkauden palvelijan, vaikkakin kahtiajakoisen, eikä sen herraa ja koko sisältöä. Laki ei ”pyhitä” sukupuolielämää, eikä liioin ”kiroa” sitä. Mutta paljastamalla ihmiselle totuuden sukupuolielämästä, sen traagisesta ja väistämättömästä kaksijakoisuudesta, Kirkko auttaa ihmistä säilyttämään näyn omasta todellisesta olemuksestaan ja taistelemaan sen eheyden puolesta, toisin sanoen etsimään armoa.
Tämä on se kokonaisnäkemys, jota vasten meidän on kuultava ja ymmärrettävä Kirkon käytäntöjä uuden ihmisen syntyessä maailmaan. Ensimmäisenä päivänä luettavat kolme rukousta paljastavat tähän tapahtumaan liittyvän ilon uuden Jumalan lapsen astuessa Jumalan ihmeelliseen valkeuteen, ja kuitenkin – ja juuri siksi – surun siitä, että maailma on synnin turmelema. Juuri tämän lahjan suuruus saa meidät punnitsemaan ja ymmärtämään ihmiskunnan lankeemuksen syvyyttä. Ja jos nämä rukoukset ovat ensisijassa anteeksipyyntöä, johtuu tämä siitä, että jumalallinen anteeksianto – joka on annettu ja täytetty Kristuksessa ja Hänen Tulemisessaan – voi puhdistaa ja palauttaa täyteyteensä tämän ilon, tehdä elämän alkamisesta myös pelastuksen ja lunastuksen alkamisen. Taas kerran ihmisen elämä paljastuu kaikessa jumalallisessa kunniassa ja kauneudessa, mutta myös väistämättömässä riippuvuudessa tämän maailman langenneista lainalaisuuksista. Siittäminen ei ainoastaan ole olematta syntiä, vaan on myös todellakin yksi hämmästeltävistä Jumalallisista lahjoista: kyky antaa elämä. Silti meidät on ”synnissä siitetty”, sillä himosta on tullut siittämisen välttämätön osatekijä. Synnyttäminen on iloa, mutta kuitenkin ”raihnautta ja heikkoutta”. Alkava elämä on avoin valolle ja ilolle, ikuisuudelle itselleen; ja kuitenkin miten hauras se onkaan, altis kaikille vaaroille, kuinka perustavalla tavalla pahan uhkaama!
Kaiken tämän Kirkko paljastaa ja ilmoittaa, kun se toimittavan papin persoonassa seisoo tämän äidin ja tämän lapsen edessä ja antaa heille ensimmäisen siunauksensa, ja siten liittää tämän ”ensimmäisen päivän” pelastuksen mysteeriin. Miten muuten kuin pyytämällä anteeksiantoa, ainoaa todellista parannusta, ainoaa todellista paluuta eheyteen, jonka synti on pirstonut, voi Kirkko auttaa äitiä, jonka kohtalo tässä maailmassa on kokea lapsen kantaminen nimenomaan ”raihnautena ja heikkoutena”, langenneen luonnon orjuudessa? Tosiaankin Kirkko ei pyydä anteeksiantoa millekään tietylle synnille, tietylle ”epäpuhtaudelle”, vaan ”tahallisille ja tahattomille” synneille, so. synnille tämän maailman realiteettina, koko maailmaa lävistävälle epäpuhtaudelle ja saastuneisuudelle. Ja mitä muuta voi Kirkko tarjota kuin anteeksiantoa, joka on ainoa tie Kristuksen lunastamaan elämään, ”kirkkaiden ja loistavien enkelien” suojaamaan iloon ja täyteyteen. Mitä muuta Kirkko voisi tarjota hänelle kuin sen paljastamista, että tämä syntymä, niin kuin jokainen lapsen syntymä ja äitiys, muuttuu Kirkossa osallisuudeksi Marian ainutkertaisesta äitiydestä, jonka kautta pelastus ja ilo tuli kaikkeen maailmaan? Ja lopuksi, millä muulla tervehdyksellä Kirkko voi kunnioitta lasta, paitsi tutustuttamalla hänet Jumalan Pyhän nimen kunnioittamiseen, tietoon Jumalasta ja yhteyteen hänen kanssaan, joka on iankaikkista elämää.
Ei ole pelkästään erehdys vaan ennen kaikkea pientä ja pikkumaista nähdä jotakin ”loukkaavaa” näissä täynnä rakkautta ja huolenpitoa olevissa rukouksissa, rukouksissa, jotka ovat täynnä aitoa – nimittäin todella jumalallista – ihmisen persoonan kunnioitusta. Ja sen sijaan, että seuraisimme tätä maailmaa tyhjiin ”oikeuksiin”, merkityksettömään ”kunniallisuuteen” ja häilyvään ”onnellisuuteen” vetoavine halpoine kapinoineen, meidän on toivuttava ja tehtävä jälleen omaksemme Kirkon näkemys elämästä; se jonka Kirkko ihmisen ensimmäisenä elinpäivänä lapselle antaa.
* * *
Alexander Schmemannin teoksesta ”Of Water and the Spirit” suomentanut VTM Ville Nygren. Ilmestynyt alunperin ortodoksi.net -sivustolla: https://www.ortodoksi.net/index.php/Meid%C3%A4n_on_toivuttava_(opetuspuhe).
Isä Schmemannin kirja on sittemmin käännetty ja julkaistu kokonaisuudessaankin suomeksi (Ortodoksinen Veljestö) nimellä Vedestä ja Hengestä. Se on isä Schmemannin parhaita kirjoja ja kuvaa Kirkon yhtä hienointa Sakramenttia, Kastetta, ja siihen liittyviä toimituksia, kuten katekumeeniksi ottamista, eksorkismeja ja niin edelleen.
———————————————————–
Katso myös:
Pyhä Johannes Krysostomos avioliitosta: https://www.kosmas.fi/pyha-johannes-krysostomos-avioliitosta/
———————————————————————————
