Mihin Kirkko on matkalla ja missä hengessä? Ja mihin ihminen?

Alla olevat on koottu ajan saatossa teksteistä ja keskusteluista. Siksi lähteitä ei tarkasti näy eikä keskustelijoista monet haluakaan näkyä. Osa lähteistä näkyy lopussa, osa jäänyt historian hämärään. Koska teemassa on jotain ajankohtaista ja ehkä muillekin hyödyllistä, tulkoon julkaistuksi nyt kun tuli vastaan pyhältä Gregoriokselta pisten i:n päälle. Tämä selitys ei tarkoita, etteikö tiivistelyn, hiomisen, yhdistelyn tai viisastelun tuottamat virheet olisi allekirjoittaneen, jota Jumala armahtakoon. H. A.

”He kohtaavat Hänet, jota rakastavat”

”Niitä, jotka rakastavat Jumalaa, kehotetaan iloitsemaan ja riemuitsemaan maailmanlopusta, sillä heti kun se, jota he eivät rakasta, on hävinnyt, he kohtaavat Hänet, jota rakastavat. – – Onko olemassa pahaa, jota ei tässä maailmassa tapahtuisi? Onko murhetta tai onnettomuutta, joka ei meitä ahdistaisi? Mitä on tämä katoavainen elämä muuta kuin tie? Mitä se olisi, veljeni, jos ottaisi kantaakseen matkanteon vaivan, mutta ei haluaisi päästä määränpäähän? Arvioikaa itse.” – Pyhä Gregorios Dialogos, Lähde lopussa.

Rooman piispa pyhä Gregorios Dialogos antaa raittiin näkemyksen maailman kohtalosta kirkkoisien hengessä. Pyhä Gregorios eli meidän aikaamme muistuttavissa olosuhteissa: maailman ja valtakuntien perustukset horjuivat ja liitokset narisivat. Eskatologinen, lopun läsnäolon ilmapiiri tiheni. Pyhällä Gregorioksella ei kuitenkaan ole ytimessä sen enempää synkkä apokalyptiikka kuin utopiakaan eikä kyvyttömyys katsoa asioita niin kuin ne ovat – jonkinlainen ”eihän se nyt sentään niin pahasti ole” -positivismi.

Isä Serafim Rose sanoi puhuessaan pyhästä Ioann Maksimovitsista, Shanghain ja San Fransiskon piispasta, että pyhien ihmisten ”salaisuus” ei ole haavemaailmassa tai utopioissa, vaan siinä, että todellisuus kohdataan tässä ja nyt sellaisena kuin se on, mutta Kristuksessa. Tämä on Ortodoksisen elämän ratkaisukohtia, ja siihen Kirkon koko askeettis-sakramentaalinen elämä koettaa ihmistä kouluttaa.

Pyhä Gregorios sanoo: ”He kohtaavat Hänet, jota rakastavat.” Ei ole muuta parempaa maailmaa kuin Kristus. Jumal-ihmisen Jeesuksen Kristuksen ihmisyys on ainoa osa luotua maailmaa, joka ei ole synnin alainen – jonka ytimessä ei ole mätää. Juuri siksi Jumala tuli ihmiseksi. Kristus on uusi luominen. Hänen ihmisyydessä ja ihmisyyden läpi säteilee iankaikkinen Elämä, Jumalan luomaton Armo. Se pyhittää Jumalanäidin kohdun uudeksi taivaaksi, Jordanin vedet uuden luomisen aluksi ja Kasteen vedeksi, se näytetään Taaborilla ja se täyttää Tuonelan ja siten lakkauttaa kuoleman sisältäpäin.

Kuolema

Kuolema määrittää ihmistä lankeemuksesta lähtien. Ihminen syntyy limaisena huutaen, elää aikansa lahoten, kuolee ja madot syövät hänet. Muun muassa hautauspalveluksessa tätä katsotaan hienosti silmiin – jos veisuja ei lyhennetä pois. Isien opetuksissa kuoleman muistaminen on keskeinen hyve, se palauttaa suhteellisuuden tajun. Jos kuolemaa pakenee, elämä menee kieroon (ja ihminen menee kieroon).

Metropoliitta Anthony Bloom tiivisti asian: ”Joka pelkää kuolemaa, pelkää elämää.” Silloin ihminen ei ole koskaan valmis tekemään sellaisia ratkaisuja, joita hänen pitää tehdä todella elääkseen.

” ’Minä elän, siis tulen kuolemaan.’ Kaikki mikä seuraa halusta kieltää kuolema, on itsepetosta tai yleistä valhetta. Tulevaisuudenkuva, jossa jätetään huomiotta oma kuolema, on todellisuudelle vieras. Kuin aiheettomat, äkilliset huutomerkit ponnahtavat kuolinsanomat keskelle tekstiä, jonka olimme sommitelleet perheemme tulevaisuudesta. Vasta silloin huomaamme, että olimme rakentaneet kangastuksen varaan. ”Kuolemako? Huh, ei ajatella sellaisia!” Kielletään ihmisen voimattomuus.

”Kun kiellämme ihmisvoimattomuutemme, kiellämme totuuden. Mikään lääkitystaito ei ole koskaan ”pelastanut elämälle” ketään, lykännyt vain kuolemaa tuonnemmaksi: kuukauden tai kuusikymmentä vuotta, samantekevää. Kuolema perii aina voiton. Me elävät olemme jäljellä sattumalta…” (Tito Colliander, Ihmisen ääni)

Pääsiäinen

Pääsiäisen sisältö on siinä, että Kristus määrittää kuolemaa. Hän otti sen omakseen aivan konreettisesti. Vei sinne sisään Paratiisin, oman itsensä. Ajallinen elämä on tie kuolemaan, mutta nyt kuolema on tie elämään. Sairaus, kärsimys ja kuolema, tämä elämä ohdakkeineen ja kivulloisine lasten synnyttämisineen on kirkkoisien mukaan pelastava epitimia, katumusharjoitus, ylpeyteen langenneelle ihmiselle. Niiden kärsivällinen kantaminen on mahdollisuus välttää lopullinen lukkiutuminen ”oman elämän” irralliseen, yksinäiseen ja autonomiseen kuolemaan, kuten Kristus sanoo: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa, tule sinä ja seuraa minua.”

Silloin kun Kirkosssa ja teologiassa Kristuksesta tulee jonkinlainen pelinappula tai väline johonkin muuhun, käy huonosti. Pyhä Maksimos Tunnustaja sanoo: ”Hyve on totuutta, eikä Totuus hyvettä varten.” Ihmisen hyveellä sinänsä tai inhimillisellä hyvyydellä ei ole absoluuttista itseisarvoa. Ihmisen oma hyvyys on voimaton maailman, lankeemuksen, kuoleman ja niiden tuoman kauhun edessä. Tragiikka jyrää sen. Kristuksen ulkopuolella ei ole muuta kuin tragiikkaa. Kaikki hieno lopulta kolataan, kuolema syö sen tavalla tai toisella, hitaammin tai dramaattisemmin. Mutta kuten isä Sofroni Saharov sanoo, Kristuksessa ei ole mitään tragiikkaa. Risti ei edusta tragiikkaa. Siinä elämä voittaa kuoleman. Siksi sitä laitetaan joka paikkaan Kirkossa.

Helluntai

Pääsiäinen saa täyttymyksensä Helluntaina. Silloin uudesta elämästä, elämästä joka iankaikkisena on aina uusi, vaikka onkin ”vanhaikäinen”, tulee Apostolien elämä. Ja Apostoleista tulee Kirkko, Kristuksen elävä Ruumis. Taivaaseen astumisen ikonissa on kaksi ruumista, Kristus ylhäällä ja ”ihmisten kirkko” alhaalla. Helluntaina ne ovat yhtä Pyhän Hengen laskeutumisen tuloksena.

Helluntaina taivaasta ei tule Kristusta koskevia ajatuksia, filosofioita eikä utopioita. Helluntain sisältö on Elämä. Pyhä Henki on ”Elämän antaja” kuten ”Taivaallinen Kuningas” veisussa tavataan sanoa. Apostolit ovat lopulta valmiit ottamaan vastaan iankaikkisen Elämän lahjan, elämän Kristuksessa omaksi elämäkseen, ja tulemaan tämän Armon huoneenhaltijoiksi ja taloudenhoitajiksi.

Helluntai ei jää historiaan. Se alkaa vaan ei lopu, koska se on Elämä. Kuitenkin Jumalan ilmoituksena ihmiselle se on laatuaan ensimmäinen ja viimeinen, ainutkertainen ja täysi. Täydempää ei tule, kaikki on annettu. Pyhän Hengen kautta Kristuksessa Jumala on antanut oman elämänsä. Mutta ihmiset katsovat sen ylen, koska he haluavat uskoa utopioihin, eivätkä uskalla astua ulos omasta itsestään, omasta hallintavallastaan ja valtakunnastaan. Heillä on ”oma elämä” ja sen traaginen kauneus, älynväläykset ja haaveet, jotka kuihtuvat ja muuttuvat himoksi. (Kaikki mistä ei näy ”läpi” Kristus on tragiikkaa; ikoni taas on ikoni siksi, että siitä näkyy läpi, se ei ole umpikuja eikä vankila, ei ”olipa kerran” tarina, vaan siinä historia katsoo tässä ja nyt tulevaisuuteen, joka on täyteys.)

Elämä, iankaikkinen elämä, tulee jatkuvasti lahjana. Sitä ei voi omistaa. Se ei toimi kuluttajansuojan eikä omistusoikeuden tai työehtojen maailmassa. Se ei toimi ihmisen vallassa.

Helluntai on Eukaristian alku, ja Eukaristia on elämän ikoni. Ihmisen elämän pitäisi muuttua Eukaristiaksi, jos hän haluaa elää. Elävä ihminen ei ole autonominen todellisuus. Elävä ihminen on Kristuksen määrittämä. Kuolleen ja ylösnousseen Kristuksen määrittämä.

Kristus ei ole väline tehdä parempi maailma, Kristus on parempi maailma, ainoa todellinen ”elävien maa”. Elämää ei voi käyttää, elämää voi elää – jos sille antautuu. Siksi Kristusta ei voi käyttää, Kristusta voi seurata – Hänelle voi antaa itsensä. Ne ovat kaksi yhteen sovittamatonta vaihtoehtoa. Se tarkoittaa teologian saralla myös sitä, että Pyhiä ihmisiä (tai Kirkkoisiä) voi joko seurata tai käyttää. Seuraaja ja käyttäjä eroavat toisistaan samalla tavalla kuin lähimmäistä rakastava ja lähimmäistä käyttävä eroavat toisistaan. Rakastavan mieli ja käyttäjän mieli ovat eri asennossa.

Ja mitä tehdään tragiikalle…

On yksi asia langeta (ja nousta). Toinen asia on säätää Kirkon perushenki joksikin muuksi. Ensimmäinen on inhimillistä, toinen demonista, sillä se poistaa katumuksen. Jos ihmiset eivät suostu olemaan Evankeliumin tuomittavana, ei ole myöskään katumusta. Pysyminen lankeemuksessa selittelyin varustettuna on demoninen tila. Moniin asioihin ei ihmisellä ole selitystä, joihinkin, koska ihminen ei ole kypsä näkemään, joihinkin, koska niitä ei ole tässä ajassa kellään, tai jos on, niitä ”ei ole lupa sanoa” (2. Kor. 12:4).

Isä Sofroni Saharov kuvaa, kuinka Ortodoksisen elämän keskeinen osa on seistä kärsivällisena siinä sietämättömässä tilassa, jossa Evankeliumi toteaa minut täysin kelvottomaksi. Jos ihminen siinä tilassa uskoo rakastavaan Jumalaan (vaikka painisi Hänen kanssaan välillä) eikä vaivu epätoivoon, niin Ortodoksisen elämän on mahdollista alkaa. Jos hän selittää tilanteen pois, selittää itsensä hyväksi ihmiseksi, elämän dynamiikka lakkaa, ja ihminen sulkee itsensä omaan kuoleman valtakuntaansa. Monet ihmiset käyttävät synnintunnustustakin tällä tavalla ylösalaisin, katumuksen lakkauttajana. He tekevät itsestään taas sen ”hyvän minän”, rakentavat näin korttitalon, tyydytetyn ja pysähtyneen hyvän ihmisen mielikuvan, ja sitten ihmettelevät, miksi se niin huojuu ja taas romahti. Jos elämä ei ole matkalla ylöspäin, se valuu alaspäin.

Äärimmillään, vain joillekin Pyhille sopivassa muodossa asia on ilmaistu pyhän Siluanin Kristukselta saamassa ohjeessa ”Pidä mielesi helvetissä äläkä vaivu epätoivoon”, mutta jossain määrin tuo dynamiikka on kaikkien osa, ja sitä samaa dynamiikka kuvaa Kristuksen ja Johannes Kastajan saarnan alku: ”Kääntykää, sillä Jumalan valtakunta on tullut lähelle”. (Kääntykää, siis katukaa, on pysyvässä muodossa, se ei lopu.)

Pyhät Elämän edustajina maailmassa

Pyhät ihmiset eivät edusta (vain) yksilöllistä pelastumista, kuten isä Sofroni sanoo: ”Maailmalle tuntemattomien pyhien tähden historiallisten ja jopa kosmisten tapahtumien kulut muuttuvat. Siksi jokaisen pyhän olemassaololla on kosminen luonne, sen merkitys ulottuu maanpäällisen historian rajojen yli ikuisuuteen. Pyhät ovat maan suola. He ovat maailman olemassaolon tarkoitus, he ovat hedelmä, jonka tähden maailma varjeltuu. Mutta sitten kun maa ei enää synnytä pyhiä, siltä otetaan pois voima, joka suojelee maailmaa katastrofilta.”

Kun pyhät loppuvat, ajallisen maailman tarkoitus loppuu. Se ei uhraa elämäänsä eikä siten voi ottaa Elämää vastaan. Kun jäljellä on pelkkiä kuluttajia ja omistajia, ei todellista Eukaristiaa ole (kuin korkeintaan rituaalina). Tragiikka vallitsee siellä missä Kristus ei vallitse, joidenkin kohdalla ehkä jopa iankaikksiesti, kuten Evankeliumi viittaa.

Evankeliumi, Kirkko ja Kristus eivät ole uskonnollisia käsitteitä tai varastoja, joista nostetuilla ”arvoilla” voidaan tuotttaa parempaa maailmaa. Kristus on totuus ja iankaikkinen elämä, maailman totuuksia määrittävä Totuus. Tämä kaiken ydin on luonteeltaan Persoona. Sinne, siis Häneen, ei saa yhteyttä ajattelemalla tai ”käyttämällä” vaan rukoilemalla, mikä ei tarkoita ”uskonnollista rituaalia” vaan ihmisen suuntaa, ”sydämen aarretta”, sitä mihin ihminen ytimestään käsin on suuntautunut ja matkalla.

Jos ihminen on matkalla utopiaan, hän on matkalla tyhjään. Ja tyhjiä ovat siitä nousevat puheet.

Eukaristinen elämä on kaiken näkemistä suhteessa Kristukseen, kiittämistä kaikesta ja kaiken jättämistä Jumalan haltuun, mikä ei tarkoita passiivisuutta. Itsensä antaminen Jumalan haltuun niin, että Evankeliumin käskyn mukaan rakastaa Jumalaa kaikesta sielusta ja kaikesta voimasta ja lähimmäistä ei pelkästään yhtä paljon kuin itseään vaan niin kuin tämä olisi minä itse, vaatii ihmiseltä kaikki voimat. Samalla, kuten pyhistä näemme, se täyttää elämän sellaisella tarkoituksella ja Sisällöllä, joka voittaa tämän maailman tragiikan. Tämä on elämän dynamiikka, ja se on maailman tarkoitus.

Siksi ”heti kun maan päällä ihmispaljouden keskellä ei enää ole edes yhtä armon kantajaa, maanpäällinen historia loppuu, eikä mikään inhimillinen tiede eikä kulttuuri voi estää sen tuhoa.” (Pyhä Sofroni Saharov kirjassa Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen.)

Toisten ajatuksista ja huomioista tiivistänyt
H. Alex Saulamo

* * *

Lähteistä ja viittauksista:

Gregorius Suuri, Evankeliumisaarnat. Johdanto ja suom. Miikka E. Anttila
Pyhä Gregorius Suuri oli Rooman piispa. Ortodoksit tuntevat hänet lisänimellä ”Dialogos”, ja muistavat häntä etenkin Ennenpyhitettyjen lahjain liturgiassa, koska häntä pidetään sen (muistiin) kirjoittajana. Hän eli vuosina 540–604, jolloin oli sotia, kansainvaelluksia, kulkutauteja ja poikkeuksellisia sääolosuhteita. Tuolloin siis Rooman kirkko oli vielä osa Ortodoksista katolista Kirkkoa, ja pyhän Gregorioksen opetuksissakin on kirkkoisien perinteen henki ja Ortodoksinen raikkaus.

Koko tematiikan kannalta kannattaa lukea Arkkimandriitta Sofroni Saharovin kirja ”Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen”. Se on merkittävimpiä 1900-luvun ortodoksisia kirjoja, ja siinä on sanottu ”kaikki”, ensin toisella tavalla (isä Sofroni) ja sitten toisella tavalla (pyhä Siluan). Isä Sofronikin on vähän aikaa sitten luettu virallisesti Pyhien joukkoon.

Pappismunkki Serafim Rose, Jumalan ilmoitus ihmissydämelle. Tätä kirjaa saa ilmaiseksi Athos-Säätiön Panagiasta siihen asti kunnes se loppuu.

Ortodoksisen hautaustoimituksen veisut löytyvät kirjasta Hautaustoimitus.

Metropoliitta Anthonyn näkemyksiin kuolemasta viittaa ja niitä lainaa Kallistos Ware kirjassaan Sisäinen valtakunta.

Tito Colliander, Ihmisen ääni; kappale ”kuolemasta”. (Tito Collianderin kirja ”Kristityn tie”, Asketernas väg, on ehkä paras suomalaisen Ortodoksisuuden tuottama kirja, jos ei lasketa käännöksiä.)

Pääsiäisen veisuihin kannattaa tutustua omassakin hiljaisuudessa. Kuten niissä tulee esiin, Pääsiäinen on ytimeltään Kristus, pikemminkin kuin tapahtuma. Siksi Pääsiäisilokin on luonteeltan Ystävä eikä omaisuus. Suhde Ystävään elää vapaudessa, ei teoriassa, käsitteessä, oikeassa olemisessa, utopiassa tai näppärässä teologisessa ideassa. Kuten Psalmissa sanotaan: ”Muistin Jumalaa ja olin iloinen, ajattelin asioita ja alakulo valtasi mieleni.”

Epitimia, katumusharjoitus, 1. Moos. 3:16-19. Jumala sanoo naiselle: ”Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, kivulla sinun pitää synnyttämän lapsia; mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva”; ja miehelle: ”Vaivaa nähden sinun pitää elättämän itseäsi siitä koko elinaikasi; orjantappuroita ja ohdakkeita se on kasvava sinulle, ja kedon ruohoja sinun on syötävä. Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinä olet otettu. Sillä maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Johannes Krysostomos sanoo, että Jumala antoi naiselle vaivat, jotta hänen langennut tahtonsa ei kasvaisi vielä suurempaan itsepäisyyteen. Päivittäisten kipujen ja murheen tarkoitus on kasvattaa katumukseen. Tässä vaiheessa Jumala hänen mukaansa myös alistaa naisen miehen alamaisuuteen. Paratiisissa ei varsinaista alistussuhdetta tarvittu. Langenneessa tilanteessa Jumala laittaa ihmisen uusilla tavoilla opettelemaan kuuliaisuutta, jotta tämä voisi pelastua. Pyhä Krysostomos korostaa vaikeuksien nöyryyttävää tehtävää: että ihminen muistaisi oman luontonsa ja paikkansa eikä enää joutuisi eksytykseen, kuvittelemaan itseään saatanan tavoin Jumalan rinnalle. Aikanamme ihminen pyrkii viimeiseen asti välttämään noita Jumalan asettamia kasvatuksellisia katumusharjoituksia ja päätyy lisääntyvässä määrin itsetarkoituksellisen nautinnon ja helppouden umpikujaan, addiktioon ja tyhjyyteen.

”Anna kuolleiden haudata kuolleensa.” Miehelle, joka halusi käydä hautaamassa isänsä ennen Kristuksen seuraamista, Hän sanoi tylyn kuuloisesti: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa, mutta mene sinä ja julista Jumalan valtakuntaa.” (Luuk. 9:60) Jumalan valtakunta eli hallintavalta on suhde Jumalaan, kuuliaisuus. Se on elämä. Sen ulkopuolella kuolleet hautaavat kuolleitaan.

Helluntai kertoo Ortodoksisen teologian lähteen. Se on Jumalan ilmoitus ja lahja, osallisuus Jumalan elämään. Tämä pyhien teologia, jota meidän aikamme Pyhistä ovat kuvanneet muun muassa Joosef Hesykasti, Paisios Athosvuorelainen ja Sofroni Saharov, on teologiaa sanan ensisijaisessa merkityksessä. Se syntyy itsensä antamisesta Jumalalle, elämästä Kristuksessa. Isä Sofroni sanoo, että kukaan Pyhä ei koskaan olisi kertonut kokemuksestaan, jos se ei olisi ollut tarpeen ihmisten pelastuksen takia. Kyse ei ole filosofoinnista tai ajatusten kehittelystä vaan näkemisestä tai ”sanomattomien sanojen” kuulemisesta (2. Kor. 12:3-5).

Helluntain ilmoitus on täysi. Siinä ei ole mitään vajaata eikä Kirkon Traditio varsinaisen sisältönsä puolesta kehity. Helluntai, Jumalan ilmoitus, jonka Apostolit vastaanottivat Kirkon elämäksi, on täyteys, johon Kirkko historian aikana on dogmaattisella opetuksellaan ja muilla Tradition näkyvillä ”epifanioilla” ohjannut ihmisiä. Niinpä esimerkiksi dogmien ”kehitys” ei edusta Jumalan tuntemisen tai Tradition varsinaisen sisällön tai totuuden tuntemisen kehitystä, vaan historian tilanteiden vaatimien ja Kirkon elämän tuottamien apuvälineiden lisääntymistä. (Vastaavasti apupyörien tai tienviittojen lisääntyminen ei kerro polkupyöräilyn tai tiellä kulkijoiden tason kasvusta.)

——————————————————————