Kirkon raamatullisessa maailmankuvassa on sangen yksinkertainen ja perustava kulmakivi, että on vain yksi Pyhä, yksi itsessään Pyhä, ja se on Jumala. Ei ole olemassa pyhiä asioita sinänsä. Eikä pyhiä ihmisiä heidän ”omalla pyhyydellä”. Pyhyys ei ole humanistinen arvo. ”Jumalan asiat” ovat pyhiä siksi, että ne ovat Jumalan. Ja pyhät ihmiset ovat pyhiä ihmisiä siksi, että he ovat Jumalan ihmisiä, osallisia Jumalasta. Pyhyys on osallisuutta Jumalaan. Humanistinen ”pyhyys” eli ”hyvien asioiden” tai arvojen tai Kristuksesta erotettujen hyveiden, kuten ”rakkaus”, oletettu itseisarvoinen pyhyys päätyy lopulta epäjumalanpalvontaan.

”Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä, mikä maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, niin Isän rakkaus ei ole hänessä.” (1. Joh. 2:15)

Rakkaus ei ole pyhää siksi, että se on nimeltään rakkaus, vaan siksi, että se liittää ihmisen Jumalaan, joka on pyhä, ja toiseen ihmiseen, joka on Jumalan kuva – tässä järjestyksessä ja Jumalan rakastamisen hengessä. Sama koskee kaikkia hyveitä. Pyhä Justin Popovits (Celijeläinen) nimittääkin Ortodoksisia hyveitä ”jumal-inhimillisiksi”. Ne toisin sanoen liittävät ihmisen Jumalaan. Tämä erottaa Kristus-keskeisen pyhän ihmisen ihmiskeskeisestä ”hyvästä ihmisestä” ja vastaavasti Kristukseen (pyhyyteen) ohjaavan ortodoksisen etiikan ”hyvää” tai ”kilttiä” ihmistä määrittävästä moralismista.

Vaikka humanistisella moralismilla ja ortodoksisella etiikalla on yhteisiä piirteitä, niiden ydin ja päämäärä on eri. Joku kysyi Kristukselta ”mitä hyvää minun pitää tekemän, että minä saisin iankaikkisen elämän?” Vastauksessaan Kristus osoitti, mikä on ”hyvän” sisältö ja määrittäjä sekä mihin etiikan on tarkoitus johtaa: ”Miksi kysyt minulta, mikä on hyvää? On ainoastaan yksi, joka on hyvä. Mutta jos tahdot päästä elämään sisälle, niin pidä käskyt.” Käskyjen eli etiikan tarkoitus on viedä ihminen ”elämään sisälle” eli Jumalan yhteyteen (Ks. Matt. 19).

Tämän vuoksi ihmiskeskeiselle humanismille ja sen synnyttämälle ekumenismille, joita määrittää Jumalasta erotettu hyvyys, arvot ja moraali, Ortodoksinen kristillisyys näyttää fanatismilta. Sen liikuttaja on viime kädessä toinen (Jumala), sen tavoite on toisaalla (Jumalan valtakunta) ja sen esikuvat ovat toiset (pyhät ihmiset). Ortodoksiselle kristinuskolle taas humanismi on harhaoppi ja epäjumalanpalvontaa, mikä ei ole moralistinen syytös ja herja, vaan tarkoittaa sitä, että se ei johda elämään. Se nimittäin tekee ihmisestä kaiken mitan ja kriteerin ja siten epäjumalan. Ihminen itse joutuu umpikujaan ollen oman itsensä mittatikku ja tarkoitus.

Humanismin eli ihmiskeskeisyyden traaginen onnettomuus ja paradoksi on siinä, että se lopulta päätyy antihumanismiin, ihmisvastaisuuteen ja itseinhoon. Tämä on perustavaa laatua oleva piirre niin feminismissä, transhumanismissä, kommunismissa, ja niin edelleen. Ihminen on häiriötekijä tai materiaalia johonkin mitä ihminen itse uutena jumalana yrittää tehdä.

Poistaessaan ihmistä suuremman Totuuden humanismi antaa kaiken määräysvallan voimalle. Kun Totuuta ei ole, totuus on se, miksi voimakkain sen määrittää. Asiaa ei muuta se, jos tuota voimaa, tai paremmin sanottuna sen yhtä työkalua, voidaan (toistaiseksi) nimittää ”demokratiaksi”, puuttumatta tässä enempää ilmiön moninaiseen syvyyteen. Demokratia ei joka tapauksessa ole jumalallinen tai pyhä ilmiö. Se ei ylipäätään ole olemassa minään ”olentona” niin kuin eivät muutkaan länsimaisen kulttuurin ”asia-epäjumalat”, (”tutkimus”, ”tiede”, ”luonto”, ”kehitys”, ”kansainvälinen yhteisö”, ”yleinen mielipide”, jne) kuten isä Justin niitä nimitti. Demokratia on synnin ja himojen alaisten ihmisten toimintaa ja siten taipuvainen muuttumaan ”pathokratiaksi” eli himojen vallaksi, kun sillä ei ole Totuutta. Itsessään demokratia on mahdollisesti enemmän tai vähemmän toimiva toimintatapa, siinä mielessä ”väline”, mutta sen ytimessä on joka tapauksessa ”ostettu ääni” kuten jo Oswald Spengler asian tiivisti.

Nykyään ydin, Pyhä, ei ole siis enää pelkästään hukassa, vaan ”humanismi” (ihmisten itsekeskeinen himojen ohjaama toiminta) on laittanut sen tilalle epämääräisen kasan ”pyhäpuvussa” olevia ”arvoja”. Seurauksena on ”legio” (Mark. 5), loputon määrä päättömiä järjettömyyksiä ja epäjumalia, jotka kolkuttavat Kirkonkin ovea.

Dostojevskin ”jos Jumalaa ei ole, kaikki on sallittua” voi ymmärtää myös muodossa ”jos Jumalaa ei ole, kaikki on pakollista”. Ihminen ei voi lopettaa etsintäänsä. Hänet on luotu Jumalan yhteyteen ja hän kaipaa Pyhää. Kun loputtoman kaipauksen dynamiikka suunnataan väärin, niin isä Serafim Rosea lainataksemme ihminen kaivaa yhä kiihkeämmin esiin jotakin sellaista saastaa, jotakin uutta ja siten ”vapauttavaa” ja ”innostavaa” (kuin humala), mitä kukaan toinen ei ole vielä löytänyt. Tämän uuden löydön, onpa se eettinen päähänpisto, konkreettinen irstailu (”rohkea veto”) tai mitä tahansa, ympärillä pyöritään aikansa kuin uutta mielenkiintoista pierunhajua haistellen. Sitten joku filosofi kertoo hienostuneesti ”rajojen rikkomisesta” pierukilpailuissa, kuten YLE ihmissyönnistä, ja lopulta pappi (ensin luterilainen ja muutaman vuoden päästä ortodoksi) ilmestyy johonkin haastatteluun kertomaan, että ”rakkaus on tärkeintä, ei tää oo niinku keltään pois, mitäs pahaa siinä on? Onko sinulla pierufobia? Se on luonnollinen asia ja siksi hyvä. Miksi muka kirkossa ei saa pieriksiä? Jossain kulttuurissahan röyhy on kohtelias kiitos. Samoin pieru voi olla elimistön eukaristiaa. Varhaiskirkossakin oli erilaisia eukaristioita ennen kuin pahat bysanttilaiset kangistivat kaavan. Eikö ole jo aika….”)…”

Eikä mikään olekaan ”mistään tai keltään pois” silloin, kun ei tulla mistään eikä mennä minnekään. Näin on asian laita, silloin kun ihminen on itsessään ”pyhä”. Silloin hän ”pyhittää” myös kaikki ihmiseen liittyvät ilmiöt. Tämä ”pyhyys” on kuitenkin tyhjää ja entisestään tyhjenee.

Kun ytimessä ei ole oikeasti mitään, niin mikään ei tarkoita mitään ja kaikki sanatkin saavat minkä tahansa merkityksen. Ihmisen sana on kuva Sanasta, joka oli alussa (Joh. 1). Tuo todellinen Sana, Logos, sisältää Mielen (tai Järjen) ja ilmoittaa sen (peräti ihmiseksi tulleena). Se on täysi, sillä se kantaa puhujaansa eikä ole keksitty. Se on Totuus. Ilman Totuutta sana on pelkkää puhetta. Ihmisjärjellä ei ole mitään järkeä ilman Totuutta. Logos puuttuu, ja Pyhä puuttuu. Jäljelle jää vain ”mikä sulle on vähän niinku pyhää?”.

H. Alex Saulamo

Kuvassa pyhittäjä Sofroni (Saharov), Englannin Essexin luostarin perustaja. Kuva Athosvuoren pyhän apostoli Andreaan skiitan kalenterista.

—————————–