(… ja ritari Runebergin ratsastus neidon avuksi kohtaamaan petoa)

Istuin (lentokentän) odotushallin muovituolilla selätysten kahden muun odottajan kanssa. Siinä istuessani kuulin tarinan, jota ei kerrottu minulle. Tuskin kertojan tai hänen kuulijansa mieleen edes pälkähti kuulokorvalla olemiseni.

Kaksi nuorta ääntä, miehen ja naisen. Kuuntelin niitä hajamielisenä, puolella korvalla kuten sanotaan.

Nainen puhui kaktuksesta, joka oli ollut hänen vaivoinaan monta vuotta. Se oli pölyä keräävä rumilus, joka ei koskaan kukkinut. Nainen oli aikonut heittää kukan pois ja ihmetteli nyt, miten joitakin hyvin vähäpätöisiä asioita on vaikea saada suoritetuiksi. Hän ei ollut heittänyt kukkaa, joka elää niuhotti ikkunalaudalla mahdollisimman syrjäisessä paikassa.

Mies mumisi [puhe haarniskan alta ei kuulu niin selvästi.] myöntävästi, että hänelläkin on asioita, joita siirtää päivästä toiseen ehkä juuri niiden vähäpätöisyyden vuoksi…

”Oletko lukenut Edvard Munchin päiväkirjamerkintöjä?” nainen kysyi ja mies sanoi ettei ollut lukenut [ei ole aikaa taistelujen lomassa].

”Petolintu on istunut sitkeästi sisimmässäni. Sen kynnet ovat tarttuneet lujasti sydämeeni. Nokka on iskeytynyt rintaani ja siiveniskut pimentäneet järkeni…”

Nainen luki Munchia, vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten:

”Viime joulun edellä tunsin jotain samaa. Sinä tunnet minut ja tiedät, että olen itseni varassa eläjä…”

Mies mumisi hämmentyneenä [hei, tää on lentokenttä eikä mikään areena, jossa petoja…]. Nainen jatkoi kuin olisi lukenut ääneen kirjaa:

”Omasta itsestäni olen pumpannut rohkeuden elämääni. Itsenäisesti ja itsepäisesti olen puskenut tien auki itselleni. Vaivojani en ole valitellut. Jos olen joskus huutanut tuskaani, olen itse huutoni vastannut. Joulun aikaan olin kuitenkin tilanteessa, jossa en himpunkaan verran pystynyt auttamaan itseäni. Minulla oli peto sydämessäni ja joulun läheisyys yllytti sitä…”

”Mitä sinä oikeastaan?” mies kysyi vaivautuneena kuin ei olisi halunnut kuulla enää sanaakaan. [jouluunhan kuuluu tontut ja sellaset eikä pedot…]. Nainen jatkoi kuitenkin ja minusta tuntui, että hän puhui enemmän itselleen kuin kuulijalleen.

”Päivät näyttelin, ettei minulla ole hätää. Kävin antamassa vierailunäytännön tutulle psykiatrille. Onnistuin olemaan niin valheellinen, että hän uskoi puhettani ja antoi lääkelastin.”

”Sain hilpeäksi tekevää lääkettä, turruttavaa lääkettä, nukuttavaa ja piristävää lääkettä. Nieleskelin hilpeäksi tekeviä pillereitä, tulin yhä synkemmäksi ja peto viihtyi minussa erinomaisesti. Erikoisen virkeä peto oli öisin. En häpeä tunnustaa, että rukoilin. Rukoilin ihmettä, armoa en ole osannut koskaan rukoilla.”

”Sinä tiedät, että elän nykyisin yksin. Joulu oli jo aivan ovella. Tuntui helpolta sulkea kaikki ovet, ottaa puhelin irti seinästä ja erota tästä ajasta. Olet sanonut joskus, että vapaaehtoinen elämästä luopuminen on raukkamaista. Voi olla, mutta et kai ole itse kokenut koskaa kiusausta lopettaa elämäsi…”

Mies ynähti vaikeasti. [Samperi, miekka on juuttunut tuppeen!] Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä.

”Tuskan alla oli pakko painua polvilleen. Kyyhötin sillä tavoin jouluaaton vastaisen yön. Peto oli pahimmillaan, aloin olla riekaleina. Hain vanhan kirjan. En ollut avannut sitä vuosiin. Nyt luin ihmeen toivossa kaikki Jeesuksen Kristuksen tekemät ihmeet. Niitähän oli. Minä tulin ihme ihmeeltä katkerammaksi ja katkerammaksi. Olin ollut typerä, kun olin toivonut itselleni ihmettä. Niin lähdin huoneesta, jossa olin istunut lukemassa. Menin olohuoneeseen ja sytytin kynttilän. Tapanani on ollut tehdä niin kun olen päättänyt jotain ja nyt olin päättänyt. Et kysy mitään! Miksi kysyisitkään, sillä sinähän tiedät, että jatkan täällä enkä lähtenyt.”

”Miksi et sitten lähtenyt?” mies kysyi nyt käheästi. [Ritari ratsastaa areenalle! Vähän myöhässä ja miekka ruosteessa, mutta ei se mitään.]

”Kynttilän valossa näin, että se onneton kaktukseni oli puhjennut kukkimaan. En ollut kastellut sitä aikoihin ja nyt se kuitenkin kukki! Sen kukat loistivat kynttilän valossa kuin liekit. Pidin tapahtunutta merkkinä tai ihmeenä, miten vain haluat. Erämaassa elän edelleenkin, mutta kaktus ilmoitti minulle, että autiomaassakin voi jokin kasvaa ja kukkia. Siksi en lähtenyt.”

Elina Karjalaisen kirjasta Tärisevä enkeli ja muita juttuja, 1986.
Pikkusen lyhennetty, [kaikenlaisissa suluissa olevat on toimituksen (Has) huomioita.]

Elina Karjalainen oli kirjailija Kuopion suunnalta, Uppo-nallen synnyttäjä, joka liittyi Ortodoksiseen kirkkoon tutustuttuaan Arkkipiispa Paavaliin kirjoittaessaan tästä hyvän, maanläheisen ja rehellisen esityksen sarjaan Legenda jo eläessään.

—————————————————————————————————