Avioliitosta, lasten synnyttämisestä ja seksuaalietiikasta

Osa 2: ”Ristin kautta tuli ilo”

Asiakeskeisen kontrolliyhteiskunnan kasvattamat ihmiset ovat suhteellisen kykenemättömiä kohtaamaan toista – ihmistä tai Jumalaa. Kulttuurin koko henki ohjaa meitä käyttämään ja käsittelemään, purkamaan ja analysoimaan ja muuttamaan käsitteiksi ja teorioiksi myös lähimmäisen ja Jumalan. Niinpä sitten käsiin jää vain kuoret. Ihminen jää oman itsensä vankilaan, ja usein lihalliset impulssit ovat viimeisiä tai ainoita tapoja tulla sieltä ulos. Seksuaalisuus jätetään yhä ahtaammalle ajettavan ihmisen viimeiseksi vapauden reservaatiksi. Tuon reservaatin asukkaiksi aletaan lapsiakin kasvattaa yhä pienemmästä alkaen. Ilmiön ”aikuisuus” ja ”vapaus” on sangen pinnallista ja lapsellista, ja jotakuinkin läpeensä maailmallista. (Maailmallisuus on kysymys elämän suunnasta ja sitä todellisuudessa määrittävästä tekijästä, ei niinkään siitä, liitetäänkö siihen uskontoa tai ei.)

Jos Kirkon eettinen opetus nähdään vain ”hyvää” tai ”kilttiä” ihmistä määrittävänä  moralismina, se on voimaton auttamaan ja ohjaamaan ihmistä. Se antaa olemassaolon oikeutuksen niille, jotka (usein pinnallisesti) näyttävät täyttävän sen kriteerit. Heidätkin se pysäyttää staattiseen ”hyvään ihmisyyteen” joka ei voi pysyä, kun ihminen on muuttuvainen ja elämä on energiaa, joka kaataa tuollaisen korttitalon kumoon. Tällainen konservatiivinen moralismi uhkaa muuttaa Kirkon keskiluokan puuhakerhoksi, joka antaa ehkä turvaa mutta ei elämän dynamiikka, joka haetaan sitten muualta.

Liberalismi (vapaamielinen moralismi) on pikemminkin uusi versio moralismista kuin sen vastakohta. (Maailma tarjoaa tyypillisesti kahta väärää vaihtoehtoa.) Liberalismi saa omasta mielestään aikaan ”elämää”. Kun rajoja ja aitoja kaadetaan, niin jotain näyttäisi tapahtuvan, ainakin jotain liikettä. Synti ja harhaoppi määritellään pois, jotta kaikki ovat ”hyviä ihmisiä” eikä ketään ahdista, mutta todellinen liikee loppuu, kun katumusta ei tarvita. Kirkossa ahdistuksen tilalla on todellinen liike, katumus, jonka peruslähtökohtia on ymmärrys, että minä en ole hyvä ihminen, mutta Jumala on rakentanut minulle(kin) tien, ollen itse viime kädessä Tien sisältö ja Päämäärä. Liberalismi samoin kuin moralismi määrittävät hyviä ihmisiä, kumpikin tavallaan, jopa suorittavat tai käyttävät ”uskontoa”, mutta Evankeliumin eukaristinen perusdynamiikka, ”joka kadottaa elämänsä löytää sen”, jää yleensä vieraaksi. Sen seurauksena liturginen elämä ja Sakramentit muuttuvat ritualistiseksi kuviokävelyksi, uskonnolliseksi semantiikaksi ja ihmiskeskeistä yhteishenkeä luovaksi laulukerhoksi.

Kirkon etiikan luonne on toinen kuin moralistiset määritteet hyville ja kilteille ihmisille. Etiikka viitoittaa tietä ulos kuoleman määrittämästä ”omasta elämästä”, ”ihmisen valtakunnasta”, kohti Jumalaa ja Elämää. Jos etiikkaa käytetään väärin, niin elämän dynamiikka etsitään jostain muualta, esimerkkejä on loputtomiin, mistä kukin löytää jotakin tajunnan räjäyttävää, vangitsevaa, kuolemaa muistuttavaa lepoa, vapauden, rauhan tai ”tien ulos” ja niin edelleen. Mutta kuten humalan tuoma ”spontaanius” ei kestä, samoin on laita inhimillisten paratiisin korvikkeiden. Ne johtavat hajoamiseen ja tyhjyyteen – idän uskonnoissa olemattomuus voi olla jopa tietoisesti tavoiteltu päämäärä, minkä vuoksi esimerkiksi joogaan ja itämaiseen mietiskelyyn nuorena sotkeentunut pyhä Sofroni Saharov piti sitä elämänsä raskaimapana syntinä.

Salassa oleva sydämen ihminen – luotu yhteyteen, päätynyt vankilaan

Ihminen on ytimeltään ”salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa” joka ”on Jumalan silmissä kallis” (1. Piet. 3: 4). Evankeliumi viittaa monessa kohtaa siihen, että Kristus näki (ja näkee) ihmisen. Nähdyksi tuleminen on ihmisen syvä kaipaus. Maailmassa se täytyy yleensä ostaa myymällä jollain tavoin itseään. Ihmisten kanssakäyminen koostuu manipuloinnista ja peleistä. Pyhiin ihmisiin taas liittyy kokemus kohtaamisesta ja läsnäolosta, jossa ei ole mitään pakottamista, käsittelyä eikä manipulointia, vaan yhtäaikainen vapauden ja rakkauden läsnäolo. Maailmassa vapaus edellyttää yleensä yksinäisyyttä ja rakkaus kaupankäyntiä, eikä moni tiedä että muuta on olemassakaan. Evankeliumin ilosanoma ja kutsu katumukseen osuu juuri tähän tilanteeseen ja on tuon maailman pseudodynamiikan vastainen.

Kohtaamiseen ja nähdyksi tulemiseen tarvitaan myös ihmisen oma suostumus. Pettämisen jälkeen Kristuksen kohtaaminen tekee kipeää Pietarille, mutta se on terapeuttista kipeää (Joh. 21:17). Sitä ei voi korvata vaahtokarkilla ja mansikkalaastarilla, mukavalta tuntumisella. Juudas välttää kohtaamisen – ja siten sekä terapeuttisen kipeän että Elämän. Jumala tekee melkein kaiken, on valmis antamaan anteeksi kaiken, mutta ihmiselle jää silti ratkaiseva osa…

Langennut suhde

Isä Alexander Schmemann, puheessaan rukouksista lapsivuoteessa olevan äidin puolesta (linkki lopussa), kuvaa Kirkon etiikan (etenkin seksuaalietiikan) luonnetta. Kyse ei ole sinänsä hyvästä eikä sinänsä pahasta asiasta. On yhtä aikaa totta, että Kirkko jopa juhlii liturgisesti sekä Jumanlanäidin että Johannes Kastajan sikiämistä, ja samalla joka päivä luetaan psalmia ”minut on synnissä siitetty ja äitini on minut synnissä synnyttänyt”.

Jossain määrin teemaa voi verrata ruokaan. Se on lahja Jumalalta. Samalla kuitenkin syntiinlankeemus alistaessaan ihmisen lahoamiselle ja kuolemalle on jollain hyvin syvällä tavalla vaikuttanut ihmisen suhteeseen sekä ruokaan että toiseen sukupuoleen. Se on tuonut niihin toisenlaisen riippuvuuden, hyväksikäyttäjän, omistajan ja orjan tilanteen ja asenteen (1. Moos. 3:16; Joh. 6:26). Tämänkaltainen riippuvaisuus ruoasta on osa langenneen maailman elämää, samoin nykyisenkaltainen ”naiminen ja miehelle meneminen” (Matt. 22:30, Mark. 12:25).

Avioliitossa on siten jotain ”raskasta” tästä langenneesta maailmasta, ja samalla siinä on jotain Paratiisista, ihmisen alkuperäisestä olemisen tavasta (1. Moos. 2: 22-25). Kirkon yhteydessä, sen sakramentaalis-askeettiseen elämään liitettynä, avioliitto voi toteutua Sakramenttina: matkana ja osallisuutena Jumalan valtakuntaan. Tämä tarkoittaa, että sen merkkinä ja muotona on Risti.

Risti ei ole ilottomuuden symboli, ”sillä katso Ristin kautta tuli ilo kaikkeen maailmaan”. Risti ei myöskään hävinnyt jonnekin Pääsiäisen myötä, vaan jäi Kirkon katolle, kristittyjen sinetiksi ja kannettavaksi (Matt. 10:38), koska Kristuksen saa vain Ristin kanssa (1. Kor. 2:2, Gal. 2:19).

Pyhät Joakim ja Anna

Pyhän Paisioksen kuvaus Joakimin ja Annan himottomasta suhteesta voi tuoda länsimaiselle ihmiselle mieleen ”pystyyn kuolleen” ihmisen. Kirkon opetuksessa ja kokemuksessa himottomuus ei ole kuitenkaan elämän puutetta, vaan päinvastoin. Himo on väärin suunnattua energiaa (elämää). Sen parantaminen ei tarkoita tuon energian tuhoamista, vaan puhdistamista, eheyttämistä ja oikein suuntaamista. Suurin käsky ei kuvaa mihinkään menemätöntä vaan hyvin dynaamista ihmistä: ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.” (Matt. 22:37)

Kuvaus pyhistä Joakimista ja Annasta ja himottomuudesta yleensäkin Ortodoksisessa perinteessä viittaa ihmisen sisäisen dynamiikan terveyteen ja ”puhtaaseen katseeseen”, joka näkee asiat niin kuin ne ovat. Meille tutumpi on ”käyttäjän silmä” joka jää pintatason hullaannuttamaksi ja vangiksi. Pyhä näkee toisessa ihmisessä ennen kaikkea Jumalan kuvan, ”salassa olevan sydämen ihmisen” eikä ”pelkkää lihaa” tai psykologisia ja psykosomaattisia ilmiöitä ja rakenteita.

Jos asiaa verrataan leipään, kun leipää aletaan kantaa kohti Ehtoolliseksi muuttumista… Paaston ja Liturgian kautta leipää ei syödäkään itse vaan se annetaan Jumalalle, ja niin dynamiikka kirkastuu ja terveytyy. Mutta kun leipää aletaan muuttaa hampurilaisravintolan pikaruoka-mässytyksen suuntaan, se muuntuu yhä enemmän itseisarvoiseksi nautinnoksi, jossa koko ilmapiiri on (mättämisen jälkeen) pysähtyneen umpikujamainen. Vastaavasti harva aviopari kykenee lähelle Joakimia ja Annaa, mutta suunta ja toisen katsomistapa on sielläpäin muuttumassa parempaan.

Tiessä on kaksi reunaa

Kirkon kaksijakoisesta etiikasta puhuttaessa Kristus otti vertauskohdaksi tien (Matt. 7:14). Etiikka määrittää tien reunoja ja suuntaa. Tässä mielessä tie on kaksijakoinen ja paradoksaalinen (tai ”ristiriitainen”): tien reunoista kumpikaan ei ole ”lopullinen ratkaisu” vaan ne ovat yhtäaikaa ”voimassa” ja siten osoittavat kulkemaan eteenpäin ja pysymään tiellä. Tien reunojen ja tiekylttien varsinainen merkitys tulee tiestä ja määränpäästä, johon ne viittaavat.

”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6) Tämän vuoksi Kirkon etiikka ja dogmit eivät anna pysähtynyttä (ja kuolevaa) onnea tai asia-totuuden hallitsemisesta tulevaa ”minä tiedän paremmin” psyko-humalaa.

Langenneelle ihmismielelle vaatii askeesia ajatus, että Totuus ja Elämä ovat tunnettavissa, mutta eivät hallittavissa eivätkä vangittavissa. Ne eivät ole tunnettavissa eivätkä elettävissä siellä missä ihminen itse hallitsee (Jumalan paikalla). Niinpä Evankeliumi alkaa julistuksella: Kääntykää, sillä Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntyminen, katuminen, mielen (asennon ja suunnan) muutoksen tekeminen tarkoittaa tulemista pois omasta valtakunnasta Jumalan valtakuntaan. Eikä sitä voi korvata millään kepulikonstilla.

Humanistisen kulttuurin tieteet eivät pysty kertomaan, miten toteutetaan Evankeliumin Elämä (”joka kadottaa elämänsä löytää sen”), elämänä eukaristiana. Kemia, biologia tai psykologia eivät tiedä, missä Jumalan Armo ja siten iankaikkinen elämä on, miten se löydetään ja miksi se menetetään. Nuo tieteet eivät tunne luomatonta Armoa eivätkä syntiä, eivätkä ne siten voi määrittää, minne ja miten pitäisi mennä. Siksi niiden perusteella ei voi määrittää tai korjata Kirkon etiikkaa. (Miten ja missä ne voivat olla avuksi, on toinen kysymys, joka näkyy kirkkoisilläkin. Muuraustaidolla voi rakentaa kirkon tai babylonin tornin. Asian perusluonne ei muutu mihinkään luonnontieteiden kehityksen myötä edellä sanotusta syystä.)

Kirkon etiikka kuten dogmitkin ovat siinä mielessä ikonin kaltaisia, että ne eivät ole pysähtyneen moralismin (”hyvän ihmisyyden”) tai käsiteltävän filosofisen totuuden määritelmiä, vaan Kristuksen ja Kolmiyhteisen Jumalan elämään ohjaavia. Ne eivät ole hyvän elämän kaava humanistisessa, tähän elämään tuijottavassa mielessä, vaan opetus ja käytäntö matkasta luodusta Luomattomaan, ajallisesta elämästä järkkymättömään elämään Jumalassa.

Suhde oikeaan ja vasempaan tien reunaan pitäisi olla tasapainossa, ettei mennä ojaan. Jos jommastakummasta reunasta tehdään päämäärä (”hei nyt mä tajusin, tää on niinku se juttu millä tää ratkee”) päädytään helposti ojaan. Ilman katumusta ihminen jää ojaan asumaan.

Kristus on sekä tie että määränpää, Lääkäri ja Tuomari, Elämä ja Totuus. Hänen luomaton Armonsa (Energiansa) sekä parantaa himot ja synnin haavat että tuomitsee. Jumala on ehtooveisun ihana Valkeus ja viimeisen tuomion kuluttava Tuli.

Kaksijakoisuus on läsnä kaikessa etiikassa. Uusi testamentti kutsuu autuaiksi murheellisia ja käskee iloitsemaan aina; sen mukaan Kristus on siellä, missä kaksi tai kolme on kokoontunut, mutta kehottaa rukoiltaessa menemään salaiseen kammioon; se puhuu siitä, kuinka puutteenalaiselle antava antaa Kristukselle ja siitä kuinka ”köyhät teillä on aina keskuudessanne, mutta minua teillä ei ole aina.” Ja niin edelleen. (Matt. 5:4; Fil. 4:4; Matt. 18:20; Matt. 6:6; Matt. 25:40; Matt. 26:11.)

Kirkon teologian, etiikan ja dogmien taustalla oleva perusasenne on erilainen kuin tämän maailman tieteissä. Kirkon ”kohde” on Persoona, itsensä ilmoittava ja siksi tunnettavissa, mutta vapaa eikä vangittavissa. Tieteen tutkimuskohde taas on asia, jotakin luotua, käsiteltävissä olevaa, jonka ihminen voi määrittää ja vangita. (Ihmistieteiden soveltamisen ongelma toki on siinä, ettei ihmisenkään ydintä ja olemisen perustaa voi vangita, koska hän on Jumalan kuva (ikoni) eikä sen sisältö löydy jakamalla osiin. Eräs ammattiauttajien uhrina (ainakin tässä tapauksessa) ollut ihminen tiivisti kokemuksensa: ”…ttu minä mikään rakenne ole!!!”)

Etiikka ohjaa elämää kohti Elämää eikä määritä kilttejä ihmisiä

Ihmisen mielen varsinainen normaali työ on rukous ja Jumalan muistaminen. Apostoli Paavali sanookin: ”rukoilkaa lakkaamatta” (1. Tess. 5:17). Mielen normaali sisältö on Kristus: ”pyhät veljet, jotka olette taivaallisesta kutsumuksesta osalliset, kiinnittäkää mielenne meidän tunnustuksemme apostoliin ja ylimmäiseen pappiin, Jeesukseen” (Hebr. 3:1).

Kysymys ei ole moralistinen. Kysymys ei ole ”hyvästä ihmisyydestä” sinänsä tai ”kiltteydestä” tai uskonnollisesta velvollisuudesta. Kysymys on siitä, että ”Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valossasi me valon näemme” (Ps. 35:10 LXX). Kysymys on siitä, mistä Elämä löytyy ja mistä ei. Jos jokin (itseensä päättyvä) nautinto tai muu elämän korvike tai lohduke valtaa ihmisen mielen ja lopulta sydämen (sielun ja koko persoonan ytimen), ihmisen sielun voimat kohdistuvat väärin, hänen perussuuntansa on harhainen, sillä hän etsii elämää sieltä, missä sitä ei ole.

Rukouksessa sanan laajemmassa mielessä on kyse Jumalan muistamisesta ja Jumalan läsnäolon tunnossa elämisestä – toisin sanoen elämisestä niin, että ihmisen (sielun) perussuunta ja ”jännite” on kohti Jumalaa. Tätä tukevat eri tilanteisiin osoitetut rukouskirjasta löytyvät valmiitkin rukoukset (ruokarukous, rukous työn alkaessa, matkalle lähdettäessä jne sekä tietysti ilta- ja aamurukoukset), joilla arjen eri tilanteissa ja päivän eri hetkinä suuntaa viritetään, tarkistetaan ja korjataan.

Oleellinen kysymys on siis siitä, mikä tai kuka valloittaa ihmisen mielen ja sydämen. Missä on ihmisen paratiisi? Onko siinä iankaikkisen elämän lähde? (Joh. 4:14) Jos ei ole, sitten se on kupla, sisältä tyhjä, joka ennemmin tai myöhemmin puhkeaa. Kuoleman alaisuus kertoo tämän kaikille ihmisille. Kuten Arizonan vanhus Efraim sanoi erään Igumenin kuoltua onnettomuudessa nuorena: ”Niin lähtee ihminen. Etkö sitä tiennyt?” Kyllähän minä tietysti tavallaan tiesin, mutta kun Penan kanssa oli ajateltu, että jos keittäisi ensin kahvit, kun pullaakin vielä oli…

Tämän vuoksi kristityt kautta aikain ovat koettaneet elää yksinkertaista elämää, niin että Kristukselle jää mahdollisimman paljon tilaa eikä mieli hajoa moniin asioihin ja nautintoihin. Ne nautinnot ja elämään liittyvät hyvät asiat, jotka ovat ”lain rajoissa”, pyritään näkemään Jumalan lahjoina ja käyttämään siinä hengessä, arvokkaasti, sekä antajaa että lahjaa arvostaen. Tämä eukaristinen asenne, lahjan saajan ja lahjan antajan asenne on ratkaisevasti erilainen kuin omistajan, kuluttajan ja himollisen käyttäjän asenne, mikä taas alentaa ihmisen toimimaan ”kuin köyhä joka ahmii salaa” (Habakukin oodi).

Kun Kristus yhteistyössä ihmisen itsensä kanssa pikkuhiljaa valtaa ihmisen ytimen, mielen ja sydämen, ihminen muuttuu eheäksi eli siveäksi, mikä ei tarkoita kilttiä passiivisuutta, vaan elämän dynaamista suuntautumista ehjänä kaikin voimin ja ytimestä (sisästä) käsin oikeaan suuntaan. Näin alkaa toteutua käskyjen käsky ”’Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi.” (Matt. 22:37)

Aamukahvikeskusteluista Penan kanssa tiivistänyt
H. Alex Saulamo

JK. Yllä oleva on versio 2, johon on Penan vihaisten huomautusten jälkeen tehty joitain korjauksia ja köhäisten sanontojen kaunistuksia sekä avuttomia yrityksia aukaista sanontaa, jota tulkitsija ei riittävästi ymmärrä.

—————————————————————————-

Ensimmäisestä osasta löytyvät pyhittäjä Paisioksen kuvaus Joakimista ja Annasta sekä isä A. Schmemannin hahmotelma avio- ja seksuaalietiikan kaksijakoisesta luonteesta:

https://www.kosmas.fi/avioliitosta-lasten-synnyttamisesta-ja-seksuaalietiikasta-osa-1/

—————————————-