“Sillä vaikka teillä olisi kymmenentuhatta kasvattajaa Kristuksessa, niin ei teillä kuitenkaan ole monta isää; sillä minä teidät synnytin evankeliumin kautta Kristuksessa Jeesuksessa” (1.Kor. 4:15).

“Kuinka minä voisin ymmärtää, ellei kukaan minua opasta?“

Pyhän Hengen ja apostolien kautta Kristus antoi Kirkolle perinnöksi oman täydellisen elämänsä Jumalan yhteydessä. Tämä lahja on Kirkossa jatkuvasti läsnä pyhien Sakramenttien eli Mysteerioitten kautta. Ne ovat osallisuutta Kristuksen elämään, johon Kasteen kohdussa synnytään ja joka Ehtoollisessa syödään ja juodaan: “joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa, ja minä hänessä” (Joh. 6:56).

Kun kristitty lähtee kirkosta pyhän Liturgian jälkeen, hän joutuu apostoli Pietarin tavoin kohtaamaan maailman, joka on viemässä Kristusta vankeuteen ja ristille: “Etkö sinäkin ole Hänen opetuslapsiaan?“ Vaikka on juuri vastaanottanut elämän Kristuksessa ja saanut ohjeet ja eväät matkalle Jumalan valtakuntaan, ihminen usein unohtaa, minne oli menossa: “En tunne sitä miestä.” Elämä Kristuksessa loppuu Liturgian päättyessä, kun maailma alkaa taas ahdistaa “suurilla huudoilla“. (Joh. 18:25, Matt. 26:72, Luuk. 23:23)

Toisinaan ihmisellä on vilpitön halu, mutta hän on etiopialaisen hoviherran tavoin eksyksissä: “Kuinka minä voisin ymmärtää, ellei kukaan minua opasta?“ (Ap.t. 8:31) Mieleen on iskostunut ehkä yleinen ajatus, ettei Evankeliumia voi ‘oikeassa elämässä’ toteuttaa, ja toisten mukaan niin ei pidäkään tehdä. Edes kirkossa ei näy ketään, joka ottaisi Evankeliumin vakavasti ja seuraisi sitä tietä.

Tämä ongelma ei ole uusi. Sen ahdistamina ihmiset kautta aikain ovat rientäneet erämaihin ja luostareihin sekä maailman silmissä houkkien luo. He ovat etsineet hengellisesti kokeneita ihmisiä, joista ovat löytäneet Jumalan, vapauden ja rakkauden läsnäolon. Tällaiset ihmiset ovat usein jo pelkällä olemuksellaan ohjanneet toisia ja antaneet vastaukset kysymyksiin.

Joillekin hengellisesti kokeneille Jumala on antanut erityisen armolahjan ohjata toisia. Tällaisille ohjaajavanhuksille on tyypillistä lempeys, kyky nähdä toisen ihmisen sielun tila ja yksinkertaiset mutta voimalliset sanat. Näitä piirteitä kuvailee metropoliitta Kallistos Ware kirjassa Sisäinen valtakunta.

Monien pyhien ohjaajavanhusten elämästä voi nykyään lukea suomeksi. Esimerkkeinä mainittakoon Serafim Sarovilainen, Amvrosi Optinalainen, Paisi Velitskovski, Johannes Kronstadtilainen, romanialainen isä Cleopa, Paisios Pyhävuorelainen, Porfyrios Kausokalivialainen ja Valamon skeemaigumeni Johannes. Seuraavassa on tarjolla muutama tapaus, jotka piirtävät kuvaa ohjaajavanhuksista sekä ortodoksisesta elämännäkemyksestä.

“Vielä parempi, jos puhdistaa itsensä Jumalaa varten”

”Uudessa kilvoituksessaan vanhus Serafim piti esikuvinaan Arsenios Suurta ja Johannes Vaikenijaa. Jos erakkolaan tuli vierailijoita, hän ei enää näyttäytynyt heille. Jos hän odottamatta tapasi jonkun metsässä, hän polvistui, painoi kasvonsa maahan eikä kohottanut katsettaan, ennen kuin toinen oli mennyt ohi. […]
Monet luostarin veljistä olivat pahoillaan, kun vanhus Serafim vetäytyi yhteiselämästä heidän kanssaan. Häntä lähinnä olevat veljet kyselivätkin, minkä tähden hän vetäytyi yksinäisyyteen, vaikka olisi voinut veljestön kanssa läheisessä kosketuksessa pysymällä opettaa heitä sanoillaan ja esimerkillään saamatta vahinkoa omalla sielulleen. Vastaukseksi vanhus totesi pyhän Iisak Syyrialaisen suosittelevan munkeille hiljaisuutta ja pitävän sitä arvokkaampana kuin nälkäisten ruokkimista. Lisäksi hän siteerasi pyhää Gregorios Teologia: ‘On hyvä opettaa teologiaa Jumalan tähden, mutta vielä parempi on, jos ihminen puhdistaa itsensä Jumalaa varten.’ ”

Ohjaajavanhukset ovat syntyneet rakkaudesta Kristukseen. Voidaan olla melko varmoja, että pyhä Serafim Sarovilainen ei sulkeutunut yksinäisyyteen ja myöhemmin puhumattomuuteen siksi, että olisi halunnut ‘tulla joksikin‘. Hän ei mennyt ‘ohjaajavanhuskouluun‘ eikä kilvoitellut piilossa muilta saadakseen sitten ympärilleen kunnioittavat kansanjoukot. Hän ei kuvitellut olevansa maailman pelastaja, vaan koki tarvitsevansa itse pelastusta.

Ihmisen ‘oma rakkaus’ on voimaton uudistamaan toista. Jos ihminen luulee olevansa toisten pelastaja, hän päätyy yleensä huonoon tilaan, ja saattaa viedä sinne muitakin. Ohjaajavanhusten ihmisrakkaus on osallisuutta Kristuksen rakkauteen, mistä vanhus Porfyrios Kausokalivialainen sanoo seuraavasti:

“Rakkauden pitää olla puhtaasti rakkautta Kristuksessa. Voidaksesi olla hyödyksi muille sinun pitää elää Jumalan rakkaudessa. Muuten et voi hyödyttää lähimmäistäsi, sillä et voi pakottaa ketään. Kunhan vain rukoilet hänen puolestaan, kerran hänelle koittaa sopiva ja otollinen hetki. Vaieten, kärsivällisyyttä osoittaen ja ennen kaikkea rukoillen me hyödytämme toista salatusti. Armo puhdistaa hänen sielunmaisemansa usvasta ja saa hänet vakuuttumaan Jumalan rakkaudesta. Tässä on ratkaiseva kohta. Jos hän hyväksyy sen, että Jumala on rakkaus, hänen ylleen loistaa runsas valo, jollaista hän ei ole nähnyt koskaan. Näin hän kohtaa pelastuksensa.”

“Side, joka meidät yhdistää, on yhteinen rakkautemme Kristukseen”

Pyhä Nektarios Eginalainen lähetti 5. joulukuuta 1907 hengellisessä ohjauksessaan oleville nunnille kirjeen, jonka aiheena oli nunna Singlitikin Nektariosta imarrellut kirje. Nektarios kirjoittaa muun muassa seuraavaa:

”Sieluni on kylmentynyt Singlitikiä kohtaan niin paljon, että olen muuttunut välinpitämättömäksi häntä kohtaan hänen asenteensa vuoksi. Rakastan teitä kaikkia, rakkaat lapseni [tyttöni], ei siksi että rakastatte minua, vaan siksi että rakastatte Herraamme Jeesusta Kristusta. Se on yhteinen rakkaus, joka meillä on Herraa kohtaan, ja tämä rakkaus saa sydämeni rakastamaan teitä, ja tämä rakkaus yhdistää meidät. Kun yksi teistä ottaa sydämessään olevan rakkauden pois Herralta ja omistaa sen maailman turhuudelle ja sielussa olevalle himolle, silloin rakkauteni teitä kohtaan vähenee, koska olette ottaneet Kristuksen pois sydämestänne ja siten katkaisseet välillämme olevan rakkauden siteen, sillä side, joka meidät yhdistää, on yhteinen rakkautemme Kristukseen. Niinpä kylmyyteni Singlitikiä kohtaan johtuu hänen erkaantumisestaan Kristuksesta. Hänen rakkautensa minua kohtaan on maailmallista rakkautta eikä sen vuoksi lämmitä sydäntäni, sillä se on vierasta Kristuksen rakkaudelle. […] Haluan saattaa hänet järkiinsä ja ymmärtämään, että inhimillinen rakkaus, joka alkoi kasvaa hänen sydämessään ja joka olisi voinut edetä himoksi, jos olisin sietänyt sitä tai pitänyt siitä, on kylmettänyt hänen rakkautensa Herraa kohtaan.”

Johannes Edelläkävijän tavoin ohjaajavanhus ohjaa Kristuksen luo: “Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.” Keskipisteenä on Kristus eikä ohjaaja. Aidon ohjaajavanhuksen vastakohtana on guruhahmo, joka on itse keskipiste. Hän tykkää, että hänestä tykätään. Guruhahmo saa sielullista ruokaa ihmisiltä tulevasta huomiosta ja ihailusta, ohjaajavanhuksen hengellistä ruokaa on Jumalan armo.

Kiinnittyminen rakkaudessa Jumalaan antaa hengelliselle ohjaajalle ilon ja vapauden. Hän ei käytä maailmaa ja toisia ihmisiä Jumalan puutteen korvikkeena ja välttää siten riippuvuuden näistä. Siksi hänen ei tarvitse manipuloida ja hallita toisia. Kristuksen rakkaudesta osallinen sielu rakastaa maailmaa himottomasti, ilman orjuuntumista, hyväksikäyttöä ja vallanhimoa.

Lempeydestään tunnetut hengelliset ohjaajat saattavat käyttäytyä joskus kovalla tai houkkamaisella tavalla varjellakseen ilmapiirin henkisesti raittiina. Vääristyneen suhteen uhka on aina olemassa ja sen aiheuttama vahinko tuhoisa. Asettuminen keskipisteeksi Kristuksen sijaan tekee ihmisestä eräänlaisen antikristuksen, Kristuksen korvikkeen.

“Saanko tehdä kävelyretken sieluusi?”

”Hänen hyveittensä ja arvostelukykynsä vuoksi tunsin mittaamatonta iloa siitä, että lopultakin olin tullut tuntemaan jonkun johon pystyin luottamaan. Jossain vaiheessa hän nauroi iloisesti ja kysyi, oliko hänellä lupa auttaa minua hengellisesti: “Saanko tehdä kävelyretken sieluusi?” hän kysyi.
Luotin häneen niin paljon, että vastasin heti myöntävästi. En voinut olla hymyilemättä, kun hän lisäsi: “Jalkani tosin haisevat.” Täynnä Kristuksen hyvyyttä hän oli selvästi puhdas kuin lumi. Vastasin: “Se ei haittaa minua.” Sitten hän hyvin varovasti ja hienotunteisesti astui sieluuni. Tunsin valoisan ja parantavan läsnäolon yhdistyneen sieluuni ja valaisevan sitä suloisella valolla. Se oli kuin kotiinpaluun ilo ja rauha monien vuosien julman maanpakolaisuuden jälkeen. En ollut osannut ajatellakaan, että tässä elämässä voi kokea sellaista elävöittävää rauhaa Jumalan syleilyssä. Vanhus jakoi ilon kanssani.”

Edellä kuvatussa vanhus Paisios Athosvuorelaisen ja häneen hiljattain tutustuneen nuorukaisen kohtaamisessa toteutuvat Kristuksen rukouksen sanat: “Sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä – – että se rakkaus, jolla sinä olet minua rakastanut olisi heissä ja minä olisin heissä.” (Joh. 17:22,26)

Hengellisten isien ja ohjaajavanhusten perinne ei ole Kirkon elämän eksoottinen sivujuonne, vaan siinä toteutuu apostoli Paavalin määritelmä Ortodoksisesta traditiosta: “minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa“ (Gal. 2:20). Siksi hengellinen elämä, elämä Pyhän Hengen kautta Kristuksessa, on Kirkon perinteessä opittu sen toteuttaneelta ihmiseltä, hengelliseltä ohjaajalta, pikemminkin kuin kirjoista.

Persoonallisen Totuuden kauneimpana ilmoituksena on ihmispersoona, minkä vanhus Sofroni Saharov ilmaisee seuraavasti puhuessaan omasta ohjaajavanhuksestaan pyhästä Siluanista: “Maailma on ihana, suuren Jumalan luomus, mutta ei ole mitään sen kauniimpaa kuin ihminen, aito ihminen, Jumalan lapsi.”

Heikki Alex Saulamo

* * * * * * * * * * * * * *

Artikkeli on julkaistu Logos-lehdessä joskus Nooan ja Trumpin aikakausien välissä.

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *

Lainausten lähteet:

Pyhä Raamattu, Uusi testamentti, vuoden 1938 käännös.

Arkkimandriitta Sofroni Saharov, Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen, Valamon luostari.

Nunna Ksenia, Pyhittäjä Serafim Sarovilainen, Maahenki, s. 66-67, 68-69.

Rakkauden haavoittama. Vanhus Porfyrios Kausokalivialaisen elämä ja opetukset. Pyhän Kosmas Aitolialaisen Veljestö.

Sotos Chondropoulos: Saint Nektarios, a Saint for our Times, Holy Cross Orthodox Press, s.199.

Dionysios Farasiotis, The Gurus, the Young Man, and Elder Paisios, Saint Herman of Alaska Brotherhood, s. 56

——————————————————–

Kuvat ikoneista ja kalenterista Athos-Säätiön Panagialta:

Pyhät Johannes Valamolainen, Serafim Sarovilainen, Nektarios Eginalainen ja Siluan Athosvuorelainen: Dimitrios Vernezos, Panagian Ilosanoman kappelin pylväät.

Kristuksen kaste, kannettava ikoni: Konstantinos Ksenopoulos.

Pyhittäjä Paisios: Athosvuoren Pyhän Andreaan Skiitan seinäkalenteri.

————————————————————————————-