Liittyessäni Pyhään, Apostoliseen, Katoliseen ja Ortodoksiseen kirkkoon minulle tuli hieman yllätyksenä, ettei minua kastettu vaan ainoastaan voideltiin. Luotin, niin kuin edelleenkin luotan, täysin rakkaaseen Henkiseen Isääni, miten muutenkaan, onhan hän aina hyväksynyt uppiniskaisen lampaansa vahvat mielipiteet, mutta antanut tilaa kilvoittelulleni, rakkaudessa ohjaten sitä.

Kuitenkin kastaminen nousi ja nousee yhä useasti mieleeni. Olen myös yksinkertaisuudessani, maallikko-kilvoittelijana, yrittänyt parhaani mukaan syventyä aiheeseen.

Rakas Mummoni tapasi hokea loputtomiin minulle: ”Kyllä ne pojat tulisi kastaa”, kun vielä nihilistisessä ylpeydessäni naureskelin Kristinuskolle.

Oman elämäni Paavalina (nöyrästi Pyhän Apostolin elämää kuvauksena käyttäen) sain lopulta Herran armosta kokea, että olen itse ollut se vitsi, jota paholainen on kertonut maailmalle ivallisesti.

Omalla kohdalla, armon voimasta, sain kokea voimakkaan herätyksen. Herra selvästi näki, miten syvälle okkultismin, nihilismin ja egoismin kuoppaan olin itseni kaivanut. Kun kokee Herran palavan, murskaavan Rakkauden, niin kulissit kaatuvat. Esimerkiksi se mitä pidin vedellä läträämisenä, sisälsikin Herran eläväksi tekevän voiman.

Syntymän jälkeen karitsan korvissa tinnittää ja näkö on sumea. Maailman todellinen luonto kylmettää, mutta samaan aikaan Herran totuuden Sana, Isien elävä todistus, sekä Henkisen Isän ohjaus, kasvattavat karitsan kylmyydeltä suojaavaa villaa.

Karitsa on kilvoituksensa alussa hyvin altis niin maallisille kuin henkisillekin hyökkäyksille sekä vaikutuksille.

Kun katsoo nykymaailmassa ympärilleen totuudessa, voi ymmärtää millaisella laitumella karitsat etsivät henkistä mannaansa. Olen henkilökohtaisesti armosta saanut tutustua sisaruksiin eri puolilta Suomea sekä maailmaa. Havaintoni on, että ajatusmaailmaltaan hyvin erilaisia ihmisiä mahtuu Herran kuolemattomaan ruumiiseen.

Koen kuitenkin, että tämä ei välttämättä ilmene Suomen ortodoksisessa Kirkossa.

Suurin osa uskonsisaruksistani tulee maailmasta, jossa on tarjolla kaikkea, millään ei ole lopulta väliä, kuka vain voi olla mitä vain ja hyve on muuttaa asiat kaikille mieleiseksi humanistisessa nihilismin hengessä. He eivät hae kompromissista yhteisöä, joka mukautuu ajan maallisessa hengessä, sillä sellaisia yhteisöjä kyllä täällä meillä Suomessakin riittää. Päinvastoin, he hakevat Totuutta, niin kivulias kuin se voikin olla maalliseen ajatusmaailmaan verrattuna.

Kuten veljeni Kristuksessa aiheesta keskustellessamme totesi: ”Monelle kilvoittelijalle Suomen Ortodoksinen kirkko on jo itsessään kompromissi”. Edellämainittu ei siis tarkoita, että Ortodoksisuus itsessään olisi kompromissi, vaikka tottakai epärehelliset ihmiset sen heti niin kääntävät, YLPEYDESTÄÄN.

Kun karitsa varttuu ja sen villa on kasvanut niin paksuksi, että se pitää keriä, Hyvä Paimen kerii sen. Huono paimen jättää karitsan tukehtumaan siihen samaan asiaan, mikä sitä aluksi suojasi.

Jos kilvoituksen tie vie syventymään Patristiseen perinteeseen, Kirkkohistoriaan ja ennen kaikkea, Totuudessa kilvoitelleiden Pyhien elämään, on Paimenen pystyttävä vastaamaan laumansa tarpeisiin. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö lauma tottelisi paimenta, vaan sitä, että paimenen tulee käyttää Isiltä opittuja asioita, eihän hän muuten tiedä laumansa tarpeita.

Kun olin juuri liittynyt Kirkkoon, ystäväni laittoi ryhmäkeskusteluun videoita ev. lut. kirkon kastetilaisuudesta, joka tapahtui heidän kotonaan. Siellä soitettiin hittibiisejä, naispappi ”räpi” vettä pienokaisen päälle ja lopuksi perheen pakana-isä heitti vedet olan yli.

Mietin itsekseni, en ivallisesti ylpeydestä alaspäin katsoen, vaan rehellisesti hämmentyneenä, että onko tämä se kaste, jonka Kirkkomme haluaa liittää osakseen. Onko juurikin todellinen ekumenia sitä, että valehdellaan toiselle, jottei tule paha mieli. Olen kuullut perusteena jo Kirkkoon liitettyjen kannalta mm. sitä, että kun kaste tapahtuu Kolmiyhteisen Jumalan nimissä, kolme kertaa kastamalla, on se validi.

Jos perustelemme asiaa sillä, että on hassua, jos jo kirkkoon voideltu vielä jälkeenpäin kastettaisiin, ja että siinä silloin olisi protestanttinen henki, kun kerran on jo Herran armossa kerran liitetty Ortodoksiseen kirkkoon, ollaan mielestäni ajatussuunnassa menossa harhaan. Voiko Ortodoksisen kasteen täyteys poistaa jotain tai aiheutaa päällekkäisyyttä?

Mietin, että jos näin on, niin miksi me voitelemme Kirkkoon liittyvät katekumeenit? Eikö heissä olekaan ev.lut. kirkon kasteen täyteyden myötä kaikki tarvittava liittymään Ortodoksikirkkoon? Eikö tämäkin ole päällekkäisyyttä? Onko ev. lut. kirkko jokin ”vajaa kirkko”? Vai onko ev.lut. kirkko osa Ortodoksikirkkoa? Samanlailla kuin Lestadiolaisuus on osana sitä (ev.lut. kirkkoa)?

Montako ruumista Herralla on? Vai onko ruumiissa monta raajaa? ”Hyvänlaatuisia kasvaimia”? Yksinkertaisuudessani näitä vain pyörittelen mielessäni, ymmärtäen tietenkin, etten ole aiheeseen akateemisesti syvästi perehtynyt, enkä Pyhän Hengen aidolla Knosiksella siunattu. Mutta mitä sanovat Pyhät Kirkko-Isämme aiheesta?

Toinen perustelu, joka koskee heitä, joita ei ole vielä Kirkkoon liitetty, on se, että Kirkkohistoriassa tunnetaan kumpaakin tapaa toimia ja ”Suomessa nyt on ollut voitelu vallitsevana tapana”.

Tämä on samankaltainen historian kontekstista irrotettu asia kuin nykyinen ”diakonissa” -hapatus, jossa johonkin aikaan ja paikkaan sidottu asia otetaan nykyaikaan ilman kontekstia ja muutetaan niin, että se palvelisi joitain ”tarpeita”, joiden juuret ovat maallisesta hengestä kumpuavan ylpeyden peruja.

Samaan aikaan ”Panagian Papasta” on tehty Putinin kaltainen olkiukko, johon liitetään hurjia salaliittoteorioita ja ennakkoluuloja. Pappa, jonka olen henkilökohtaisesti saanut tavata ja kokea sen mitä on Rakkaus Totuutta kohtaan.

On hengellisesti hyvin virkistävää tavata Ortodoksinen veli, jolla olisi todellakin potenttiaalia viisastella ja kiemurrella akateemisilla kikkailuilla, mutta jolla ei ole tarvetta tähän. Aivan kuin ”Pappa” tietäisi minkälainen kilvoittelu johtaa Herran luo.

Ymmärrän, että ihmisille, joiden vastuulla on pullapöydissä kiertely ja politiikan käärmepillin heiluttelu, voi olla vaikeaa ymmärtää toisenlaista kilvoittelun tietä, jossa palvellaan ajoittain kylmässä ilman sähköä, ylipäätään hyvin rajallisilla resursseilla, kuitenkin luottaen täysin Herran huolenpitoon.

Ortodoksikirkossa on järjestys, sillä se on todellisuutta, toisin kuin nihilistisissä pakanauskoissa, jotka perustuvat mielikuvituksen sekasortoon ja valheeseen. Olen valinnut Totuuteen kilvoittelun ja järjestyksen. Kunnioitan Patriarkkoja, Piispoja, Pappeja, sekä kaikkia Kirkossa palvelevia sisaruksiani. En ole kuitenkaan valinnut henkeä, joka estää keskustelun Kirkkomme perinteestä, Kirkkolaista ja Opeista.

Onko oikea suunta se, että Kirkkomme muovautuu hyvin pienen, mutta äänekkään ryhmän mukaan, aivan samanlailla kuin maalliset aatemaailmat? Onko se kilvoittelua kohti Totuutta, että tulkitaan asioita protestanttisen hengen kautta niin, ettei lopputuloksessa ole enään eroa kaikkeen muuhun mitä maailma tarjoaa? Tunteeko Kirkon päättäjät seurakuntaansa?

En puhu niistä hurskaista kirkkomummoista, jotka ovat jo pian Herran luona. En puhu niistä ”velttodokseista”, joita ei liittymisen jälkeen enää näy, kun kokevat Ortodoksisuuden jonain filosofisena aatemaailmana, vaikka kyse on Elämästä Totuudessa. Enkä puhu ”kehtodokseista”, joille usko on tullut äidinmaidosta ja sen merkitys on lähinnä nationalistinen, etninen tai ”suvun perinne, mummoa kunnioittaen”.

Ymmärrän, että tällaiset ”diakonissa” -ajatukset voivat syntyä ”tarpeesta” – niin sanotusta tarpeesta, jonka tarkastelu paljastaisi totuuden ”tarpeen” todellisesta syystä.

Miehiä; ylpeydestään, kiireestään, elämäntilanteestaan tai muusta huonosta tekosyystä johtuen ei kirkoissa näy. Maailma opettaa tavoittelemaan titteleitä, mieluummin kuin esimerkiksi perustamaan perhettä ja pysähtymään miettimään, mikä elämässä on tärkeintä? Kristus.

Tässä ajassa vielä juuri ja juuri perheen perustaminen onnistuu, mutta kun pitäisi vielä tehdä suurin asia kaikista: Elää Kristuksessa niin, että jälkipolvikin saa kirkollisen elämän kautta eväät pysyä Totuudessa. Jos Ortodoksisuus on vain riipus kaulassa ilman kontekstia, ei se eroa mistään muustakaan maallisesta tavasta elää. Kilvoittelun reittejä on useita. Jotkut elävät enkeli-elämää, toiset ovat Kristuksen vuoksi houkkia, kolmas kilvoittelee ”vaippa-arjessa” jne.

Mitä tulee seurakuntaan, on se erilaisuudestaan rikas. Se kutsuu ja hyväksyy ihmisiä erilaisista taustoista. Jos kuitenkin jokin muu voima jakaa meitä, kuin poikkeaminen Kristuksen Totuudesta, ei enää puhuta erilaisuuden hyväksymisestä, vaan maallisesta hengestä.

Jos seurakunta, Kirkon Pään eli Kristuksen armosta, kysyy, keskustelee ja pohtii tärkeitä asioita Ortodoksikirkon hengen mukaisesti, niin kuin Pyhät Kirkkoisätkin ovat koko Kirkkomme historian ajan tehneet, ei voi olla niin, että se olisi muutettavissa auktoriteetin kyseenalaistamiseksi.

Kuulun Suomen Ortodoksiseen Kirkkoon, mutta en koe, että tämä geopoliittinen aspekti tai suomalainen etnisyys antavat Kirkollemme vallan nousta koko muun Ortodoksisen kirkon yläpuolelle.

Vaikka tässä ajassa ihmiset onkin opetettu vihaamaan Itää (vihamiehen vihaaminen ei käsittääkseni ole kristillinen hyve?) tulisi meidän myös rukoilla ”vihamiestemme” puolesta. Vaikka Ortodoksiseen teologiaan onkin integroitu ”uus-akateemisia” juuria, jotka kiinnittyvät maailman henkeen, ei akateemisten termien käyttö aseena nosta väitteitä valideiksi.

Se, että tänä aikana leimataan omia uskon sisaruksia fundamentalisteiksi edes tuntematta heitä, on vähintäänkin kyseenalaista. Minua on kutsuttu ”natsiksi”, ”putinistiksi”, ”Dyeristiksi”, ”kulkutautimyönteiseksi”, ”ekstrimistiksi” jne. En tietenkään ole mikään Pyhä, mutta mitä näiden nimikkeiden käyttö uskon sisaruksiin kertoo seurakunnan hengestä?

Toivoisin, että Kirkkomme ottaisi kantaa asioihin silloin, kun sen todellinen tarve on, eikä silloin kun halutaan mielistellä esivaltaa, heterodokseja ja hereetikkoja. Se, että käytämme samaa retoriikkaa, jolla on nyt jo useaan otteeseen nimitelty maailmallisista narratiiveista erilailla ajattelevia ja niitä vastustavia ”salaliittoteoreetikoiksi”, voisi ihan samaa nimitystä käyttää heistä, jotka luovat ”Panagian Papasta” jotain kultin kerääjää, gurua tai muuta diktaattoria.

Mummoni toive vihdoin toteutui, kun kaikki poikani lopulta kastettiin Pyhään, Apostoliseen, Katolliseen, Ortodoksiseen Kirkkoon. Herra oli kuullut hänen rukouksensa.

Kuin johdatuksesta tuli vastikään ilmi, että veljeni on hätäkastanut naispuolinen sairaanhoitaja noudattaen aikansa vauvojen leikkausta edeltävää käytäntöä. Kyseisessä veljeni tapauksessakin mietin, että onko tämä ”hätä” siis ennalta määrätty käytäntö, jonka määrittää byrokratia ja joka sinetöi ihmisen kirkollisen tulevaisuuden? En epäile, etteikö hän palvelisi paikallaan Herraa kaikessa armon täyteydessä, mutta silti en voi olla kuulematta edelleen taas kaikua korvissani:

”Kyllä ne pojat pitäisi kastaa”.

Henri Lyytinen, Ortodoksikristitty 5 lapsen isä Pohjois-suomesta

—————————————————————————————

Kuva 1, toimituksen: Ortodoksinen kastekirkko, keskellä suuri kasteallas.

Kuva 2, Athoksen pyhän Andreaan skiitan  kalenteri: Nooa soittaa kutsusoittoa Kirkon esikuvana toimineeseen arkkiin ennen vedenpaisumusta, Kasteen esikuvaa.

—————————————————————————————————