Nikean Metropoliitta Johannes

Andreas Hännisen muistoja

100 vuotta juhlavuoden teemoja, osa 2

Nikean metropoliitan titteliä viimeiset vuotensa kantanut ja Suomen Ortodoksisen kirkon Arkkipiispana 1987-2001 toiminut Johannes (Rinne, 1923-2010) jätti itsestään monien mielestä varauksellisen ylimyksen tunnun, vaikka hänen kykynsä huomioida ihmisiä näiden yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta tuli myös selvästi esiin. Suomen Ortodoksisessa kirkossa Johannes ei valloittanut kaikkien sydämiä, yhtenä syynä lienee hänen syvä ja kroonistunut riitansa yleisesti rakastetun arkkipiispa Paavalin kanssa. Niin kuin ihmiset yleensä, Johannes oli monitasoinen ihminen, Konstantinopolin luottomies, joka kykeni puhumaan seurassa kuin seurassa aiheesta kuin aiheesta – ja joka pelkäsi eläimiä ja pikkulapsia. Hänen johtaessaan ei tarvinnut arvailla kuka johtaa. Hänellä oli erinomainen kielitaito, etenkin kreikankieli, ja sitäkin myötä läheiset suhteet kreikkalaiseen Ortodoksisuuteen.

Viime keväänä kuolleen arkkimandriitta Efraimin Athoksen pyhän Andreaan skiitalta Nikean metropoliitta aina mielellään tapasi, ja kun jollain Suomen käynnillä isä Efraimia ei hänen luo viety, Johannes suuttui. Metropoliitan siirryttyä tuonilmaisiin menimme kerran isä Efraimin kanssa Turussa Johanneksen haudalle. Hautauksesta oli kulunut jo noin vuosi, mutta haudalla ei ollut ollenkaan Ristiä, vain jokin puutikun tapainen merkkipaalu. Kreikkalaiseen spontaaniin tapaan isä Efraim sanoi: ”Mitä ihmettä! Hänhän oli teidän Arkkipiispa!” Sitten alkoi toiminta, yksi sai ohjeet hakea hautausmaan kivimuuria vasten levännyt käytöstä poistettu takorautainen jämäkkä Risti, toinen kaivaa kuoppa ja kolmas kirjoittaa kyltin ja niin edelleen. Hannun kanssa mietimme hieman, että mitähän näin aktiivisesta toiminnasta suomalaisella hautausmaalla seuraa. Hyvin se meni, Hierarkki – tai ”pappouli” kuten kreikkalaiset ja isä Efraim häntä nimittivät – sai väliaikaisen Ristin.

Riippumatta mitä mieltä Esipaimenesta kukin oli tämän eläessä, Ortodoksikristityiltä voidaan odottaa pääsyä etenkin henkilökohtaisten pikkumaisuuksien yli – ja isompienkin haasteiden yli – edes ihmisen kuoltua. Jokainen menee Jumalan tuomittavaksi, eikä sillä, että täällä ”selviytyy” (usein toisten kustannuksella) tai saa ”arvonantoa” ole hirveän suurta merkitystä. Toiset ovat Pyhiä, toiset tarvitsevat esirukousta. On helpompi muistaa jotakuta, jos hänestä saa jonkinlaisen kuvan ihmisenä. Tässäkin mielessä on hyvä lukea jonkun ystäväpiiriin lukeutuneen muistelmia…

———————————————————-

Olin aikonut osallistua ystävämme Nikean Mp Johanneksen 100 v muiston juhlatilaisuuteen Lintulan luostarissa 19.8.2023. Useammasta syystä johtuen ajatus ei toteutunut ja aion näin tuoda oman kokemukseni hänestä esiin.

Hän oli minulle erityisen tärkeä, ja jo museoviraston ajoilta lähtien olin useasti työtehtävissä tapaamassa häntä, eli yli neljännesvuosisadan ajan.

KP Ap Johannes edesauttoi liittymistäni ortodoksiseen kirkkoon ja igumeni Panteleimon hoiti liittymisen Valamossa. Tapasin Johannesta usein myös Lintulan luostarissa. Hän oli innoittajana Laatokan Valamon ja Konevitsan luostareiden jälleenrakennushankkeissa ja sittemmin myös Ogonkin Lintulan luostarin jälleenrakennustyön avustamisessa. Hän oli myös itse kiinnostunut näiden etenemisestä, mistä tavatessamme aina informoin häntä.

Sittemmin KP ap Johannes lähetti minut eräässä henkilökohtaisessa kriisivaiheessani Pyhän Athosvuoren Vatopedin luostariin ja mahdollisesti jopa jäämään sinne. Jonkun viikon oltuani tutustumassa luostarielämään ja keskusteltuani luostarin johtajan, vanhus Efraimin kanssa muutamaan otteeseen meidän yhteiseksi käsitykseksi muodostui, että minulle riittänee, jos saan käydä siellä vain pyhiinvaeltajana. Siirryin sitten muutamaksi viikoksi Pyhän Andreaksen skiitalle, jossa tutustuin jo nyt edesmenneeseen vanhus Efraimiin ja nyt siellä pappismunkkina olevaan suomalaiseen munkki Josefiin. Tästä alkoikin pitkähkö aika pyhiinvaelluksia ja työleirejä mm. minulle mieleinen isä-poika -työleiri poikani Danielin kanssa. Koimmehan KP Ap Johanneksen kanssakin, että olemme ikäänkuin isä ja poika. Tapasin vanhus Efraimia useasti Pyhällä Vuorella sekä pm Josefia yhteisellä kotiseudullamme Karjalassa ja Helsingissä. Vastavaa leiriä yritin järjestää sekä myös toteuttaa meilläkin Valamossa kuitenkaan onnistumatta.

Tein osin hänen avullaan pyhiinvaellusmatkoja Pyhän maan lisäksi myös mm. Haniaan osallistuen Hanian piispantalon restaurointiin. Hanian matkojeni pohjalta syntyi hanke kirkkojemme välille, tehtävänäni oli Nikean mp Johanneksen ja Hanian piispa Irenaeuksen kanssa valita yksi noin seitsemästä tyhjäksi jääneestä Hanian alueen luostarista meille suomalaisille pyhiinvaelluskohteeksi ja vaikkapa ajoittaiseen asumiseenkin eräiden paikallisten ortodoksien kanssa. Itse Kp ap Johanneskin uumoili eläkkeelle jäätyään talvisaikaan siellä asua ottaen huomioon hänen terveydentilansa.

Piispa Irenaeus oli erittäin pidetty. Hän mm. ei ottanut edes palkkaa, vaan se jaettiin vähäosaisille. Hänen siskonsa oli taloudenhoitajana piispantalossa, jonka restaurointia sittemmin suunnittelin. Piispasta pitivät kyläläiset huolta hänen kierrellessään hiippakunnassaan ja muutaman kerran sain olla niissä mukanakin. Hän piti radiossa Martyria- ohjelmaa, johon itsekin osallistuin. Keskustelua ja väliin sopivaa musiikkia.

Myöhemmin Suomessa vedin Martyria-kerhoa Pyhän Kolminaisuuden kirkon staroskassa isä Aleksejn luvalla, joka olikin erittäin suosittu, sillä moni osallistujista liittyi kirkkoomme, mutta piispalle se ei sopinutkaan, joten kerhot loppuivat.

Unioninkadun puoleisessa kellarissa tein Helsingin seurakunnan tuleville hääpareille muutama sata hääikonia, jotka lienevät jo jaettu. Tuosta syntyi jatkoidea saada aikaiseksi Helsinkiin ortodoksinen osuuskunta tukemaan seurakunnan diakoniatyötä, johon oli kovasti halukkuutta ja asiakirjat perustamiseen olivat jo valmiit, mutta taas päättäjät asettuivat vastaan. Hankkeeseen liittyi myös teehuone ja pienempi ortodoksinen kirjakauppa Valamon kirjakaupan paikalle Liisankadulle. Näihin kaikkiin olin saanut siunauksen KP Ap Johannekselta.

Hanian hankkeen parissa menikin muutamia vuosia. Käytyäni kaikki sopiviksi katsotut luostarikohteet läpi meille jäi aivan Hanian kaupungin liepeillä ollut, lähes raunioitunut Georgios Voittajan luostari, jonka kirkko oli vain kerran vuodessa käytössä. Hankkeeseen sitoutui sittemmin myös muita henkilöitä ja yhteisöjä.

KP arkkipiispa Johannes kutsui minut Ilomantsin ja Taipaleen kirkkojen 100 v restauroinnin konsulttitehtävieni jälkeen hoitamaan Kuopion Pyhän Nikolauksen katedraalin vastaavaa tehtävää ja ensin laatimaan tarvittavat piirustukset, joita ei ollut, sekä yhdessä arkkitehti papa Paulin kanssa tekemään alustavat restaurointisuunnitelmat. Tuolloin elimme jollain lailla Konevitsan huuman alkua. Apunani olivat arkkitehdit Nikolai Laatokan Valamosta ja Nikita Konevitsasta. Mainittakoon vielä, että olin tehnyt myös tutkimuksia Viipurin Havin kirkolla, jonka kopio Kuopion katedraali pienin muutoksin on.

Nikitan vaimo, Irina oli taas samaan aikaan maalaamassa Uudessa Valamossa Konevitsalaisen Jumalanäidin ikonin toisintoa Konevitsan luostariin vietäväksi tämän 300 vuotisjuhlaan, johon KP ap Johanneskin osallistui. Tämä olikin hänen viimeinen matkansa Venäjälle. Usein hän harmitteli monulle sitä, että olisi mielellään lähtenyt vielä Venäjälle, mutta ei voinut lähteä, koska hän toimi Viron ortodoksisen kirkon väliaikaisena arkkipiispana 1990-luvun lopulla.

Suomessa arkkipiispan vaihdoksen jälkeen Kuopion katedraalin kunnostustyön suunnittelu ja toteutus siirrettiin hoidettavaksi paikallisin voimin. Samasta syystä jäi Hanian luostarihankkeen siunauksen jatko Suomen osalta.

Myöhemmin vieraillessani usein Haniassa poikkesin aina kyseiseen Pyhän Georgioksen luostariin. Siellä asuu ja isännöi mukava isä Georgios perheineen pitäen yllä luostaria. Meistä tuli heidän kanssaan erittäin hyvät ystävät ja olemme aina tervetulleita siellä käymään tai vaikka ihan olemaan joksikin aikaa.

Seuraavaksi Nikean Mp. Johannes ryhtyi vauhdittamaan minua yhdessä isä Markuksen kanssa rakentamaan tsasounaa hankkimani Uukuniemen Koivikon tilan torpan viereen. Tuon torpan hän ensitöikseen siunasi ’keljakseni’. Seuraavaksi hän siunasi Akkakalliolle tsasounan maapohjan ja poikkesi rakennusvaiheessa joka kesä yhdessä i. Markuksen kanssa useita kertoja aina siihen asti kunnes hän ei enää kyennyt matkustamaan.

Sen jälkeen poikkesin itse hänen luonaan Turussa lähes viikoittain aina hänen kuolemaansa saakka.

Hän kutsui torppaani Rauhan majaksi ja kaipasi sinne. Helsingin kelja-asuntooni Stefanoskodille hän pyysi hankkimaan nojatuolin, josta hän omin voimin pääsisi ylös Helsingin vierailullaan. Tapasin häntä jonkun kerran pappilatalon vierashuoneessa. Tuoli on edelleen, vaikkei hän ehtinytkään enää luonani käymään. Minulla on myös paljon valokuvia yhteisistä hetkistämme sekä paksu nippu hänen lähettämiään kirjeitä, joita hän kirjoitti lähes viikoittain.