”Mirhaa tuovat naiset ikään kuin etsien päivää kiiruhtivat muinoin varhain aamulla hautaan laskeneen Auringon luo…” – Pääsiäisen iikossista

Auringonnousu

Jonkin surun muistolla, surulla yleensä, on taipumus takertua mieleen päiväkausiksi, viikoiksi ja kuukausiksi – niin, vuosimääriksi. Minusta tuntuu, että surusta voikin päästä eroon vasta sitten, kun keksii tämän päivän ja hetken arvon. Vasta silloin avautuu tietoisuudelle menneen turhuus: ollutta… Ollutta ja mennyttä…

Luurangot, muumiot ja täytetyt tai preparoidut eläimet, joita näkee museoissa, ovat nekin olleet eläviä, silloin aikoinaan… Kuinka kauan vielä annat katseesi tuijottaa tuohon, koskaan palaamattomaan?

Se, mikä muinoin oli onnesi, on nyt onnettomuutesi. Niin juuri. Kaikki omatekoisen ovenvartijantakkisi kultanapit on riuhtaistu irti. Siinä sinä nyt nyt seisot, kaikesta kuvittelemastasi arvokkuudesta riisuttuna. Sinä olitkin vain yksi noista monista huomaamattomista, joita piilee kaikenlaisissa ahtaissa nurkissa ja sopukoissa.

Sitäkö sinä nyt toivot, että maailmassa edes joku säälittelisi sinua? Huomaisi sinun kurjuutesi ja ottaisi hoiviinsa?

Ihminen voi lihottaa suruaan. Syöttää sille ylettömin annoksin muistoja, ihanuuksia jotka pyörivät kehässä: silloin aikoinaan… Ja yhä painavampana suru kallistaa sielun vaakaa. Lopulta se täyttää kaiken tilan sekä sinussa että ympäristössäsi. Kaikki mihin kosket ja kaikki mikä koskettaa sinua ja aistejasi on tämän surusi kyllästämää, ja sinä makaat avuttomana kyyneltesi välkkeessä.

Vihdoin sitten nouset pystyyn ja avaat sylisi tälle päivälle: läsnäolevalle päivälle. Ei olleelle eikä tulevalle, vaan juuri tälle päivälle.

Tänä päivämä, juuri nyt, nousee aurinko dramaattisesti. Se kohoaa lehdettömän syysmaiseman ylle, ja tänään, juuri nyt, minä otan sen vastaan kuin näkisin sen ensimmäisen kerran.

Puut lehdettömät, syksy, kohta talvi, siinä maisema. Mutta se elää auringon myöhäisessä nousussa – ei, se elää yölläkin. Ja keskellä tätä maisemaa elän minä. Suruni kanssako? Tänään se on vaille merkitystä. Jotakin muinoin tapahtunutta mutta ei tapahtuvaa.

Meidän elämämme, minun juuri nyt, on pysyvää dramaattista auringonnousua, ei milloinkaan mitään muuta. Olkoon tämä nyt sisältönä yksinkertaisessa lauseessa: minä elän.

– Tito Colliander, Ihmisen ääni

”Tänä päivänä on maailmalle pelastus tullut…”

– Sunnuntain ylösnousemustroparista

”Oi Sinä suuri ja pyhä Pääsiäiskaritsa Kristus! Oi Viisaus, Jumalan Sana ja Voima! Suo meidän tulla täydellisemmin osallisiksi sinusta valtakuntasi illattomana päivänä.”

– Pääsiäisen aamupalveluksen kanonista

—————————————————————-