”Vahvistakaa hervonneet kädet, voimistakaa horjuvat polvet”

Vahvistakaa hervonneet kädet, voimistakaa horjuvat polvet. Sanokaa hätääntyneille sydämille: ”Olkaa lujat, älkää pelätkö. Katso, teidän Jumalanne! Hän tulee ja pelastaa teidät.” – Jes. 35:3-4

Pandemian helpottaessa lienee jo syitä tarkastella, millaisia hedelmiä olemme onnistuneet kasvattamaan Kirkkomme toimenpiteillä näissä asioissa. Näemme, että ihmiset eivät yhä edelleenkään suutele pyhiä ikoneita ja kertakäyttölusikat ovat edelleen käytössä. Koska näistä rajoitteista oikein luovutaan?

Hyvässä hengessä käyty keskustelu erään arvostamani papin kanssa sai minut hyvin murheelliseksi, koska hän totesi sen, mikä varmaankin pitää monien kohdalla paikkaansa: vaikka kielto suudella pyhiä kuvia otettaisiin pois, ja vaikka kertakäyttölusikoista luovuttaisiin, ihmiset ovat jo oppineet toimimaan uudella tavalla.

”Isä, juuri tätähän minä sanoin jo aivan alussa, että näin tapahtuu! Siksi minä sitä vastustinkin, sillä me olemme tällä tavoin tehneet korvaamatonta vahinkoa ihmisten sieluihin. Sillä ihmiset ovat alkaneet pelätä sellaista, missä ei ole mitään pelättävää, kuten pyhien ikonien kunnioitus.”

Keskustelu toverini totesikin, että Kirkon tulee ottaa huomioon sen heikoimmat jäsenet. Se on varmasti totta, mutta meidän on kysyttävä: Millä tavalla Kirkko ottaa huomioon jäsentensä heikkoudet? Ja edelleen, mikä on ortodoksinen vastaus ihmisen pelkoon? Onko se lähteä mukaan tuohon pelkoon ja antaa sille oikeutus? Vai kohdata se lempeästi, mutta jämäkästi, ja rohkaista ihmistä pääsemään siitä yli.

Kirkko ei voi koskaan luopua uskostaan. Sitä ekonomia ei voi koskaan tarkoittaa. Siitä asiasta ei voida tehdä kompromisseja, sillä sen uskon takia tuhannet marttyyrit ovat vuodattaneet verensä.

Näin ortodoksisuuden sunnuntain jälkeen ja kynnyksellä on hyvä muistaa pyhien Ekumeenisten synodien pyhiä isiä, jotka julisitivat anateeman niille, jotka pitivät pyhien puhtaiden ikonien kunnioittamista epäjumalanpalveluksena.

Minusta näyttää, että meidän Kirkossamme niin kutsuttu pastoraalisuus samaistuu melko pitkälle vain (uskonnolliseen) psykologiaan ja psykologiseen lohdutukseen.

Kirkkomme toimenpiteet eivät ole vähentäneet pelkoa. Sen sijaan ne ovat lisänneet pelkoa pelon päälle. Vaikka rajoitustoimia ei kaikinpuolin oltaisikaan voitu välttää viranomaisten tai muiden asioiden uhan tähden, on vahinko syntynyt juuri oikean pastoraalisuuden puutteesta: kukaan ei ole opettanut, mikä on Kirkon usko näihin asioihin rajoituksista huolimatta. Missä tässä on todellinen ortodoksinen pastoraalisuus?

Kertakäyttölusikoiden käyttöä on yritetty puolustaa jopa sillä, että Kirkko on ennenkin muuttanut käytäntöjä Ehtoollisen jakamiseen – alunperinhän ei ollut lusikkaa lainkaan. Tämä väite kaatuu kuitenkin omaan mahdottomuuteensa; kaikki muutokset, mitä Kirkko on tehnyt puhtaimpien Lahjojen jakamisen käytäntöihin, on aina tehty niiden pyhyyden suojelemiseksi ja säilyttämiseksi. Kertakäyttölusikat toimivat päinvastoin: ne eivät suojele Lahjojen pyhyyttä, vaan halventavat sitä.

Pandemian alussa kirjoitin tekstin, joka, vaikkakin jo toista vuotta vanha, on edelleen ajankohtainen. Tämä kirjoitus (hienoisin muokkauksin) alla:

[Olemme käyneet keskustelua] eri näkemysten kanssa, joista toiset puolustavat kertakäyttölusikoiden ja maskien käyttöä Kirkossa sillä, että jotkut pelkäävät tulla Kirkkoon, jos näitä asioita ei olisi. Sen vastakohtana nähdään sokean uskon vaatiminen näiltä heikoilta sisarilta ja veljiltä.

Tässä asetelmassa on vain kaksi vaihtoehtoa, joista toinen näyttäytyy ehdottoman sydämettömänä ja vastuttomana, toinen ymmärtävänä ja vastuullisena ja pastoriaalisena. Pastoraalisuus puolestaan ymmärretään psykologisena lohdutuksena.

”Vastakohta” ei tosiasiassa ole vain jonkun suuremman uskon ehdoton vaatiminen, sokean uskon. Kirkon pastooraalinen työ ei myöskään ole vain inhimillistä, psykologisen tason lohdutusta, kuten myös Nafpaktoksen Metropoliitta Hierotheos toteaa kirjeessään.

Kirkon pastoraalinen toiminta on uskovien ohjaamista ja opettamista uskon syvempään ymmärtämiseen ja kokemiseen. Jos siis jonkun usko on heikko, jos joku pelkää, jos joku epäilee, Kirkon huolenpito on lääke, jossa ihmisen uskoa vahvistetaan, häntä rohkaistaan ja neuvotaan, sekä opetetaan [uskon totuuksista], eikä vain vaadita jotakin ”uskoa” selittämättä ja opettamatta. Näin toimi esimerkiksi pyhä Kyprianos, Karthagon esipaimen 200-luvulla, kun vuonna 253 kaupunkiin iski tappava kulkutauti – aikalaiskuvausten perusteella myös koronaa pahempi.

Sanotaan, että ihmisten luonnollinen kuolemanpelko pitää ottaa huomioon. Se voidaan ottaa huomioon, mutta kyse ei ole huomioon ottamisesta, vaan siitä, annammeko me sen hallita meitä. On ihmisiä jotka pelkäävät saavansa korona Kirkossa ja kuolevansa siihen, ja sitten on niitä jotka pelkäävät saavansa vahingon sielullensa näiden uusien toimien seurauksena. Eikö heidänkin pelkonsa ole yhtä oikeutettua ja se pitäisi kohdata, vaatimatta sokeaa uskoa ja sokeaa kuuliaisuutta?

[Huom! En tahdo sanoa, että pelon tulisi olla määrittävä tekijä, mutta koska se de facto keskustelussa on sitä ollut, tahdon vain osoittaa, että on omituista, miten yksi pelko on hyväksyttävää, toinen puolestaan ei ole. Toinen otetaan, toinen jätetään.]

Monien meidän ratkaisujamme näyttää ohjaavan pelko – kuolemanpelko tai jokin muu – ei niinkään usko tai luottamus yhtään mihinkään. Kristukseen tai edes tieteeseen.

Nafpaktosen Metropoliitta Hierotheos lähettii pandemian alussa aikanaan paimenkirjeen, joka saavutti huomiota myös meillä Suomessa. Kirjeessä todetaan seuraavaa: ”Elämme vaikeita aikoja, jolloin tieteen kehityksestä huolimatta monet ihmiset ovat tähdistä ennustamisen, astrologian, parapsykologian ja muka-teologian vallassa.”

Ostaltaan tämä on totta: ihmiset ovat noiden asioiden vallassa. Mutta outoa tässä on metropoliitan lausahdus, ”tieteen kehityksestä huolimatta”. Tiedekö meidät vapauttaa kaikesta harhasta, taikauskosta ja harhaopeista? Ei, vaan Kristus – Totuus – jossa ”kaikki tiedon ja viisauden aarteet ovat kätkettyinä.” Usko Häneen tuhoaa pahojen henkien joukot, taikauskon, valheen ja epäjumalanpalveluksen – ja mitä tieteeseen tulee, usko Kristuksen kirkastaa myös tieteen, jotta sekin alkaa palvella Jumalan tuntemista.

Samoin kuin harhaopin vastakohta ei ole ”ei-oppi”, ei myöskään muka-teologian vastakohta ole tiede, vaan todellinen, patristinen ortodoksinen teologia.

Kirkon pastoraalisuus nousee – tai sen tulisi nousta – nimeenomaan patristisesta teologiasta, jossa ihminen kohdataan heikkouksineen, pelkoineen ja vajavuuksineen – kuten Vapahtajammekin teki. Mutta Hän ei tullut jättämään ihmistä ennalleen, vaan uudistamaan, kirkastamaan, pelastamaan ja parantamaan meidät kaikesta siitä, mikä sieluamme vaivaa. Samoin Kirkon pastoraalinen työ ei ole vain lohduttamista, vaan myös vahvistamista.

Miten siis meidän tulisi kohdata ne, jotka ovat heikkoja uskossaan?

”Vahvistakaa hervonneet kädet, voimistakaa horjuvat polvet. Sanokaa hätääntyneille sydämille: ”Olkaa lujat, älkää pelätkö. Katso, teidän Jumalanne! Hän tulee ja pelastaa teidät.” – Jes.35:3-4

Juho Varpukoski, maallikko

——————————————-

Tagged , , , , , ,