Alla julkaistaan lähettäjän luvalla erään ortodoksisen perheen isän allekirjoittaneelle lähettämä yksityinen viesti, jossa elämänläheisesti tulee esiin eräs ajankohtainen ja keskeinen teema: kasvot. Koska kertomuksella ei ole tarkoitus osoittaa ketään erityistä ihmistä tai loukata ketään hoitajaa, se julkaistaan ilman alkuperäisen kirjoittajan nimeä.

H. Alex Saulamo
—————————————————–

Voisin jakaa myös oman kertomukseni siitä, kun tiistaina 24.8 vaimoni synnytti kolmannen lapsemme. Vastasyntyneen lapsemme happisaturaatiot olivat hiukan normaalia alhaisemmat, minkä vuoksi hän joutui lasten tarkkailuosastolle. Normaalisti emme pidä maskia missään vetoamalla terveydellisiin syihin, mutta kyseisellä osastolla teimme poikkeuksen. Keskiviikko aamuna menimme katsomaan lastamme osastolle. Raotin maskia leukani alle, jotta lapseni sai nähdä isänsä kasvot. Heti alkoi hoitajilta valitus, että maski pitää olla naamalla. Totesin että haluan lapseni näkevän isänsä naaman. Toisen kerran hoitajat taas mainitsivat asiasta, jolloin jo ärähdin, että eikö sillä ole mitään arvoa, että lapsi saa nähdä isänsä kasvot. Olivat hetken hiljaa, kunnes seuraavassa vuorossa ollut hoitaja ilmoitti, että minun pitää poistua, jos en pidä maskia naamalla. Jouduin sitten pitämään maskia päässä osastolla. Olin kieltämättä loukkaantunut tilanteesta. Poistuin vessaan ja vaimoni sanoi hoitajalle, että eikö hän ymmärrä miten hankalaa astmaiselle ihmiselle on pitää tuota maskia, ja hän myös kysyi hoitajalta, onko kyseisellä osastolla aina infektio-kausina maskipakko. Hoitaja ilmoitti, että ei ole, ja vetosi yleisesti koko ajan, että esimieheltään voi kysellä lisää. Aivan kuin jonkun robotin kanssa olisi puhunut.

Meno muuttui yhtäkkiä torstaina ja perjantaina, kun yksikään lääkäri tai hoitaja ei enää huomauttanut, jos pidimme maskia leuan alla. Ja pidimme maskia leuan alla vain, jos katsoimme lastamme tai hän oli sylissämme. Ajatella millaista psykologista vahinkoa tapahtuu lapselle, jos hän näkee vain maskillisia ”kasvottomia” ihmisiä monta päivää? Vaimoni ja minun kasvoni olivat ainoat kasvot, mitä vastasyntynyt lapsemme näki näiden päivien aikana.

Koko kokemuksesta jäi sellainen kylmä, lähimmäisenrakkauden puuttuminen. Samanlainen tunne oli minulla viimeksi, kun aiemman elämäni tieteellisellä ja biologisella maailmankatsomuksella pohdin Jumalaa. Kuvittelin avaruuksien ja galaksien laidalla valtavan ukkosmyrskyn, joka loi ja tuhosi elämää sellaisten tarkoitusperien ja tahdon mukaan, mitä meidän ihmismieli ei kykenisi ymmärtämään.

Mistä tiedämme välittäisikö tuollainen Jumala meistä tippaakaan? Niin ei varmaan välittäisi eikä edes tuntisi minua tai ketään meistä henkilökohtaisesti, eikä välittäisi meidän elämistämme, suruista ja iloista. Mikä valtava kylmä yksinäisyyden tunne, kun kohtaa ajatuksissaan tuollaisen maailmankaikkeuden kylmän ja julman totuuden. Maailman Jumala ei välitä meistä. Siinä ymmärsin omassa puutteellisuudessa mitä tarkoittaa, kun Kristus kohtaa jokaisen meistä henkilökohtaisesti ja rakastaa jokaista meistä erityisenä ainutlaatuisena persoonana, “kasvoista kasvoihin”.

Jälkeenpäin olen lukenut, miten eräs ohjaajavanhus (Paisios?) kirjoitti, että Antikristuksen ajan eräs piirre on kylmä lähimmäisenrakkauden puute. Olikin hiukan hämmentävää kohdata tuo sama antikristuksen kylmyys omasta menneisyydestä nyt sairaalassa.

No, luotetaan Herraan ja hänen suunnitelmaansa. Hän tietää onneksi meitä paremmin miksi asioiden pitää mennä näin.

———————————————————————————–