Kosmaan sivujen toimitus sai nimimerkiltä S. F. tekstin, joka käsittelee Kirkon kanoneita: mitä kanonit ovat, mistä ne tulevat ja mikä niiden asema ja tarkoitus on Ortodoksisessa kirkossa. Teksti on selkeä johdanto aiheeseen ja sopii kaikenikäisille, jotka ihmettelevät tuota toisinaan kirkollisessa kielenkäytössä vilahtelevaa sanaa, jolla etenkin Prelaatit ja Primaatit ampuilevat toisiaan ja tukevat istuimiaan sekä joista nuoret ihmiset tapaavat arvostelukyvyttömästi innostumaan ja osoittamaan oikeassa (ja toisten väärässä) olemistaan.

Isä Paisios muistutti huumorin höystämään tapaansa, että kanoneita ei ole tarkoitettu käytettäväksi kanuunoina toisia vastaan. Kanonit eivät ole tehty siksi, että ihmiset puolustavat omaa valtaansa eivätkä ne ole ”keskiaikaisina” vanhentuneita. Niiden ymmärtämisen perusta on ymmärtää pastoraalisuuden merkitys: se on lauman paimentamista niin, että pelastus (ja siten Kristus) on ensisijainen määrittävä tekijä. Pastoraalisuus ei ole sama asia kuin löysyys eikä kuuliaisuus sama asia kuin housuun laskeminen tai nuoleskelu. Tältä pohjalta päästämme mr. S. F.:n ääneen…. Has

———————

Kanoni sana tulee mittatikkua tarkoittavasta sanasta κανών. Tämä kertoo kanonisen tradition aseman ortodoksisessa kirkossa. Se on mittatikku, jota vasten tulisi mitata kaikkea, mitä kirkossa tapahtuu. Kanoninen traditio ortodoksisessa kirkossa kattaa käytännössä kaiken mitä Kirkon ja sen jäsenten elämässä voi tapahtua. Kanonit käsittelevät papistoa ja maallikoita, kirkon oppia ja käytännön elämää – kuten vaikka avioliittoa ja paastoa.

Ortodoksisen Kirkon kanoninen traditio on muodostunut 200-luvun lopun ja 800-luvun välisenä aikana. Tämän ajanjakson jälkeenkin on hyväksytty joitain paikallissynodeja ja niiden päätöksiä. Lisäksi myöhemmin on järjestetty synodeja, jotka suurin osa ortodoksista maailmaa on hyväksynyt, mutta joita ei lasketa yleiseen kanoniseen materiaaliin. Kanoninen traditio muodostuu neljästä eri osasta, jotka ovat seuraavat:

1. Ekumeenisten kirkolliskokousten kanonit
2. Paikallisten kirkolliskokousten kanonit
3. Apostoliset säännöt
4. Pyhien Isien kanonit

Näistä neljästä osasta kerron seuraavaksi vielä hieman tarkemmin:

Ekumeeniset synodit
Ortodoksinen kirkko tunnustaa seitsemän ekumeenista kirkolliskokousta. Jokainen ekumeeninen kirkolliskokous kokoontui ratkaisemaan opillista kysymystä, joka koettiin kirkon jatkon kannalta elintärkeäksi. Nämä ekumeeniset kirkolliskokoukset ja niiden pääkysymykset ovat seuraavat:

1. Nikean I kirkolliskokous vuonna 325, joka kokoontui pohtimaan kysymystä Kristuksesta. Kokous kumosi areiolaisen opin ja vahvisti opin Kristuksen iankaikkisuudesta. Nikean kokous antoi 20 kanonia. Tämän lisäksi kirkolliskokous aloitti uskontunnustuksen muotoilun.

2. Toinen ekumeeninen kirkolliskokous kokoontui Konstantinopolissa vuonna 381. Tässä kirkolliskokouksessa vahvistettiin oppi Pyhästä Hengestä Jumalana ja sitä kautta myös vahvistettiin oppi Kolminaisuudesta. Tämä kokous antoi 7 kanonia (jossain lähteissä 8 kanonia, koska 7. kanoni jaettu kahtia). Tässä kokouksessa saatettiin loppuun Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen muotoilu.

3. Kolmas ekumeeninen kirkolliskokous vuonna 431 kokoontui Efesossa. Tämän kirkolliskokouksen syynä oli nestorialainen harhaoppi, eli kysymys Kristuksen luonnosta. Kokous vahvisti opin Kristuksen kahdesta luonnosta. Tämä kokous jätti jälkeensä 8 kanonia, joista suurin osa käsittelee tunnustuksellisia yhteyksiä harhaoppisiin.

4. Khalkedonin kirkolliskokous, neljäs ekumeeninen, kokoontui vuonna 451 pohtimaan Kristuksen luontoa uudemman kerran. Tämä johtui siitä, että monofysitismi niminen harhaoppi oli alkanut leviämään kirkon sisällä. Kirkolliskokous kumosi tämän opin ja vahvisti jälleen opin Kristuksen kahdesta luonnosta. Kokoukselta on säilynyt 30 kanonia.

5. Viides ekumeeninen kirkolliskokous kokoontui Konstantinopolissa vuonna 553. Sen suurimpana teemana oli origenistinen oppi kaikkien pelastumisesta (universalismi). Kirkolliskokous kumosi tämän harhaopin. Tämän lisäksi tämä kokous antoi lisävahvistuksen edeltävien synodien päätöksille. Tältä kirkolliskokoukselta ei ole jäänyt kanonista materiaalia.

6. Kuudes ekumeeninen kirkolliskokous kokoontui vuosina 680–681 Konstantinopolissa. Tässä kirkolliskokouksessa pohdittiin jälleen Kristuksen olemusta ja luontoa. Tämä kokous hylkäsi monotelitistisen opin, joka väitti Kristuksella olleen vain yksi tahto. Sen sijaan kokous hyväksyi opin Kristuksen kahdesta tahdosta. Tämä kirkolliskokous ei myöskään tuottanut yhtään kanonia.

7. Näiden jälkeen Trullossa kokoontui vuonna 691 kirkolliskokous, jota ei pidetä seitsemäntenä vaan viides-kuudentena kirkolliskokouksena. Tämä kokous kokosi viidennen ja kuudennen ekumeenisen kirkolliskokouksen materiaalin ja muodosti niiden pohjalta 102 kanonia. Kokous ei siis tehnyt omia päätöksiä.

8. Viimeisenä tähän asti pidetyistä kirkolliskokouksista oli Nikean II kirkolliskokous vuonna 787. Tämä kirkolliskokous pohti ikonien asemaa kirkossa, ja hylkäsikin ikonoklastisen (kuvien kieltäjät) opin. Tämän lisäksi tämä kirkolliskokous antoi yhteensä 22 kanonia.

Myöhempiä ekumeenisia kirkolliskokouksia ei ole järjestetty erinäisistä syistä. Varhaisen kirkon jakaantuminen roomalais-katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1054 ja sitä edeltävä välien kiristyminen tekivät synodin pitämisestä käytännössä mahdotonta. Tämä välien kiristyminen myös vaikutti siihen, että läntisessä kristillisessä maailmassa hyväksytään kokonaisuudessaan vain neljä ensimmäistä ekumeenista kirkolliskokousta ja kolmen viimeisen kokouksen päätökset vain osittain. Lisäksi myöhemmät protestanttiset, reformoidut ja karismaattiset liikkeet hyväksyvät vielä vähemmän kanonista materiaalia.

Paikallissynodit
Ekumeenisten kirkolliskokousten lisäksi varhaisessa kirkossa kutsuttiin koolle paikallisia kokouksia, joista osa on ekumeenisten synodien hyväksynnän kautta saavuttanut yleisortodoksisen kanonisen aseman. Näitä kirkolliskokouksia ovat olleet seuraavat: Karthagon vuodelta 255, Ankyran 314, Neokesarean 314–325, Gangran noin 340, Antiokian 341, Laodikean 343, Sardikan 343, Konstantinopolin 394, Karthagon 419, Konstantinopolissa kahdesti kokoontuneen 861 ja Hagia Sofian 879 kokoontunut kirkolliskokous. Näissä kokouksissa oli kysymys paikallisista ongelmista, mutta niiden päätökset nähtiin myöhemmin ekumeenisten synodien toimesta hyväksi vahvistaa.

Pyhien Isien kanonit
Kirkolliskokousten materiaalin lisäksi ortodoksinen kirkko tunnustaa kanonisen aseman myös joillekin Kirkkoisien kirjoittamille kirjeille, joita kutsutaan Pyhien Isien kanoneiksi. Näinä kanoneina tunnetaan seuraavien Isien kirjoittamia tekstejä. Dionysios Aleksandrialainen, Gregorios Neokesarealainen, Pietari Aleksandrialainen, Athanasios Suuri, Basileios Suuri, Timoteos Aleksandrialainen, Gregorios Teologi, Amfilokios Ikonionilainen, Gregorios Nyssalainen, Teofilos Aleksandrialainen, Kyrillos Aleksandrialainen ja Gennadios Konstantinopolilainen. Nämä kirjeet ja kirjoitukset ovat ekumeenisten kirkolliskokousten Isien mielestä käsitelleet sellaisia kysymyksiä, että niille on tullut antaa kanoninen asema.

Apostoliset säännöt
Tämän lisäksi ortodoksisen kirkon kanoniseen materiaaliin kuuluvat myös apostoliset säännöt. Näitä sääntöjä on 85 kappaletta. Ei ole olemassa varmuutta siitä, että apostolit itse olisivat nämä säännöt kirjanneet ylös, mutta perimätiedon mukaan ne ovat säilyneet suullisena aina apostoleilta asti. Ortodoksisen kirkon sisällä ei kuitenkaan ole epäilystä näiden sääntöjen aitoudesta ja siitä, etteivätkö ne olisi apostolien itsensä kirjoittamia. Apostoliset säännöt kirjattiin ylös Trullon (viides-kuudes) kirkolliskokouksessa, mutta ne voidaan osoittaa tunnetuiksi jo Nikean ensimmäisen kirkolliskokouksen aikana vuonna 325. Samoin myös Antiokian paikalliskokous vuodelta 341 viittaa kanoneissaan apostolisiin sääntöihin.

Lopuksi
Tulen tarkastelemaan kaikkia näitä neljää eri kanonisen tradition osaa vielä myöhemmin tarkemmin, ekumeenisia synodeja vielä erillisinä. Olen tässä halunnut antaa teille lyhyen kanonisen tradition esittelyn. Tämä esittely ei kata kaikkia kanonisen tradition nyansseja eikä sisällä kaikkia niitä. Esittelyni tarkoituksena on antaa makupala tulevasta.
Tämä kanoninen traditio löytyy kanonikokoelmista, joita on ortodoksisen kirkon historian aikana ollut monia. Näistä tunnetuimmat ovat ”Pedalion” ja ”Nomokanon”. Niiden kokoajat ovat ortodoksisen kirkon pyhiksi tunnustamia henkilöitä. Tunnetuimman Nomokanon-kokoelman kokosi Fotios Suuri (800-luvulla), kun taas Pedalionin kokoaja oli Nikodemos Athosvuorelainen (1800-luvulla).

Ortodoksisen kirkon kanoninen traditio on käännetty myös Suomeksi Näistä ”Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen” on Antti Inkisen tekemä käännös 1920-luvulta, joka julkaistiin vuonna 1980. Inkinen on kääntänyt tämän kokoelman, joka sisältää apostoliset säännöt ja ekumeenisten kirkolliskokousten kanonit, serbiankielisestä 1890-luvun lopun Nikodim Milasin käännöksestä. ”Paikallissynodien kanonit” ja ”Pyhien isien kanonit” ovat Johannes Seppälän käännöksiä 1970-luvulta, jotka on julkaistu vuosina 1983 ja 1986. Seppälä on kääntänyt nämä kanonikokoelmat kreikankielisestä vuoden 1949 kanonikokoelmasta.

Kirkon elävä Traditio muodostaa pohjan kanoniselle traditiolle ja koko ortodoksisen kirkon opille. Se on jotain, mistä ortodoksinen kirkko ei koskaan tule luopumaan. Kanonisen tradition synnyn syynä on aina ollut joku tietty hetki ja ongelma, jonka takia on pidetty kirkolliskokous, mutta kirkolliskokousten seurauksena kirkko on saanut myös materiaalia, joka on ikuista.

Kuten rovasti Jarmo Hakkarainen monissa kirjoissaan mainitsee, Kanonista materiaalia tarkastellaan usein lakimaisena tekstinä. Tämä tarkastelutapa tuottaa kuitenkin vain osatotuuden. Vaikka kanoninen materiaali on muotoiltu lakitekstimäisesti, on sen tarkoitus kuitenkin eri. Sen tarkoituksena on ihmisten lääkitseminen ja hoitaminen. Kanonista materiaalia käyttävä papiston jäsen lääkitsee ja hoitaa sillä ihmisiä. Kanoninen materiaali toimii myös tienviittana kirkolle. Se osoittaa reittiä, jota kirkon ja sen jäsenten tulee matkata.

Kanoninen materiaali nähdään siis ortodoksisessa traditiossa lääkkeenä, ei lakitekstinä.

S. F.

———————————————–

Toimituksen jälkikommentti: Jotkut esittävät eriäviä näkemyksiä Ekumeenisten synodien määrästä, lisäten niihin pyhään Fotiokseen tai (tai ”ja”) pyhään Gregorios Palamakseen liittyneet Synodit. Yleisin ajatus lienee kuitenkin 7 kpl. Toisaalta etenkin pyhän Gregorios Palamaksen opetuksen vahvistaneilla Synodeilla on ollut pysyvä ja Kirkon oppiin liittyen ratkaiseva sekä yleisortodoksisesti hyväksytty merkitys joka tapauksessa. Kanoniseen perinteeseen sinänsä asialla lienee pienempi merkitys.

Toiseksi näkemys siitä, että Rooman paavin alaisen kirkon erkaantuminen Ortodoksisesta kirkosta olisi este ekumeenisen synodin pitämiselle, on enemmän käytännönläheinen ja ekumeeninen kuin teologinen. Sinänsä Kirkon normaalia toimintaa ei teologisesti määritä eikä estä sen ulkopuolelle jääneiden ryhmien oleminen tai olemattomuus. Has

——————————————————

Kanonit
Ortodoksisen Kirkon kanonit selityksineen 1980
Paikallissynodien kanonit 1983
Pyhien Isien kanonit 1986

Kirjallisuus

Arseni, arkkimandriitta
1999 Ortodoksinen sanasto. Otava. Helsinki

Hakkarainen, Jarmo (rovasti)
2008 Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Yliopistopaino. Joensuu.
2011 Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Kirjoituksia bysanttilaisesta maailmasta ja nykyajan länsimaisen kulttuurin rappiosta. Kopijyvä Oy. Joensuu.
2016 Ortodoksista psykoterapiaa. Kirjoituksia ortodoksisesta terapeuttisesta elämästä ja ortodoksisen teologian läntisestä vankeudesta. Grano Oy. Jyväskylä.

Liljeqvist, Matti
2011 Uuden testamentin sanakirja Kreikka-Suomi. OY FINN LECTURA AB.

——————————————————————————————-