Pyhät ja pyhyys ortodoksisuudessa – seminaari Mikkelissä 19.2.2022

TT Hannu Pöyhönen

———————————–

Jatkoa aiemmin julkaistulle ensimmäiselle osalle…

Ortodoksisen perinteen näkökulmasta juuri pyhäinjäännökset ovat osoitus ihmisruumiin suuresta arvosta. On kuitenkin hyvin surullista, että kristinuskon piirissä varttunut läntinen maailma ei nykyisin enää näe ruumiilla mitään arvoa ihmisen kuoltua, mikä varmaan osaltaan johtuu siitä, ettei se enää usko sielun olemassaoloonkaan. Tämän vuoksi vainaja unohdetaan ja hautaustavoista on kadonnut kaikki pyhyys. Selkeimmin se näkyy polttohautauksen yleistymisenä, jota perustellaan hautaukseen tarvittavan tilan puutteella, vaikka samanaikaisesti kulutusyhteiskunnan jätteille tilaa riittää. Nyt polttohautauksesta puolestaan koetetaan siirtyä ruumiin kompostointiin, koska se on päästötön ja lisäksi ekologinen vaihtoehto, lannoittaahan vainaja kuoltuaan näin vielä maatakin… Tällaiset hautauskäytännöt ovat Kirkolle kauhistus. Mikäli Kirkko hyväksyisi ne, se käytännössä tunnustaisi, että pyhittyminen ei ole ihmiselle enää mahdollista, että meidän aikamme on tullut kykenemättömäksi tuottamaan pyhiä ja sitä kautta pyhäinjäännöksiä. Mutta vaikka ihminen ei saavuttaisikaan tässä elämässä jumaloitumisen täyteyttä, hän kilvoitellessaan kuitenkin pyhittyy aina johonkin määrään asti, minkä vuoksi hänen ruumiissaan on myös läsnä Pyhä Hengen armo. Jos näin ei ole kristityn kohdalla, hänellä ei ole pelastuksen toivoa, koska silloin hän on vieras jumalalliselle elämälle. Kunnioituksesta sitä kohtaan, että meidän ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli, kuten apostoli Paavali sanoo (1. Kor. 6:19), yhdenkään ortodoksin ei pitäisi luopua omalla kohdallaan arkkuhautauksesta eikä Kirkon pitäisi sallia sitä jäsenilleen ilman joitakin täysin poikkeuksellisia olosuhteita. Tämä on pastoraalinen kysymys. Kirkon pitää pyrkiä tekemään kaikki voitavansa, että sen jäseniksi kastetut voivat astua Jumalan eteen tuottaen Hänelle kunniaa sekä elämällään että kuolemallaan.

Pyhäinjäännösten lisäksi Athosvuoren pyhiinvaeltajalle voimakas kokemus on myös luostareiden luuhuoneet, joissa heille toisinaan tarjoutuu mahdollisuus käydä. Kreikassahan on tapana nostaa vainajien luut kolmen vuoden kuluttua hautaamisesta, minkä jälkeen ne puhdistetaan rakkautta osoittaen ja sijoitetaan arvokkaasti luuhuoneeseen. Athosvuoren luuhuoneissa kallot ovat hyllyillä siisteissä riveissä, niin että jokaisen otsaan on kirjoitettu hänen nimensä, kuolinaikansa ja luostarissa vietetyt kilvoitteluvuodet, kun taas muut luut ovat tavallisesti luuhuoneessa kaikki yhteen paikkaan pantuina. Luuhuoneen yläkerrassa on yleensä kirkko, jossa toimitetaan joka lauantai jumalallinen liturgia, minkä jälkeen pappi menee luuhuoneeseen ja toimittaa siellä vainajien muistopalveluksen, panihidan. Muistopalveluksen aikana pappi suitsuttaa luut, kuin elävät ihmiset, erityisesti pääkallot. Tunnelma näissä palveluksissa on arvokas ja valoisa. Läsnäolija voi hengessään aistia edesmenneiden tunteman ilon heidän puolestaan toimitetusta muistopalveluksesta. On todella merkillistä, että pyhien ja kilvoitelleiden ihmisten luut eivät herätä läsnäolijoissa minkäänlaista kammoa tai vastenmielisyyttä. Luuhuoneessa voisi tunnelmansa puolesta rauhallisin mielin vaikka yöpyä, kun taas tavallisten hautausmaiden ruumishuoneet vainajineen eivät keskimäärin herätä kävijöissä yleviä tuntemuksia. Asiaa ei voine selittää muulla tavoin kuin Jumalan läsnäololla kilvoitelleiden ihmisten maallisissa jäännöksissä. Siksi ne välittävät rauhaa ja johtavat luuhuoneessa kävijän ajatukset valoisalla tavalla elämän perimmäisiin kysymyksiin.

Kerron lopuksi vielä, kuten lupasin, muutaman mielenkiintoisen tositapauksen pyhäinjäännöksistä.

Kerran athoslainen erakkomunkki Alexander kertoi minulle tapauksen, joka sattui pyhän Siluan Athosvuorelaisen kanonisaation jälkimainingeissa, siis pian vuoden 1987 jälkeen. Pyhä Siluan kilvoitteli 1900-luvun alkuvuosikymmeninä venäläisessä Pyhän Panteleimonin luostarissa, ja hänen jumalanpalvelustekstinsä laadittiin pyhäksi julistamista varten kreikaksi Athosvuoren Simonopetran luostarissa. Pyhään Siluaniin syntyneen syvän ja luontevan yhteyden vuoksi Simonopetran isät pyysivät Panteleimonin luostarista palaa pyhän Siluanin pyhäinjäännöksistä. Heidän pyyntöönsä suostuttiin. Jumalanpalvelustekstien laatija, pappismunkki Athanasios, saapui noutamaan pyhäinjäännöstä. Hän kääri tuon pienen luunpalan puhtaaseen liinaan ja pani viittansa rintataskuun. Samana päivänä hän matkasi Karieksen ja Dafnin yhteysbussissa ja isä Alexander istahti hänen viereensä. Pian isä Athanasioksesta tuntui lähtevän voimakas tuoksu, joka hämmästytti isä Alexanderia niin paljon, että hän kysyi isä Athanasiokselta – itse asiassa kahteenkin kertaan – käyttikö hän jotakin hajuvettä ja sai ymmärrettävästikin kielteisen vastauksen. Kohta isä Athanasios puolestaan huomasi, että hänen viittansa rintatasku oli kauttaaltaan kostunut. Pyhäinjäännöksestä oli alkanut vuotaa mirhaa. Ilmeisesti pyhä Siluan halusi näin ilmaista kiitollisuutensa jumalanpalvelustekstiensä laatijalle.

Toinen tapaus sijoittuu Suomeen, Kiteen kirkkoon. Sen keskeiset puuhaihmiset, kaksi maallikkoa, olivat päättäneet pyytää kirkkoonsa pyhän Nektarios Eginalaisen pyhäinjäännöstä Kreikasta, koska se oli pyhitetty Pyhälle Kolminaisuudelle ja pyhälle Nektariokselle, kuten myös pyhän Nektarioksen Eginalle perustama luostari nykyisine kirkkoineen. He onnistuivatkin saamaan pyhäinjäännöksen, joka tosin jaettiin kristillisellä tasajaolla Klaukkaalan Pyhän Nektarioksen kirkon kanssa. Kiteellä pyhäinjäännös sijoitettiin alttaripöytään juhlavassa jumalanpalveluksessa. Kun palvelus ja sitä seurannut juhlalounas olivat ohitse ja juhlaväki oli poistunut, nuo kaksi henkilöä istahtivat kirkkosalin tuoleille väsyneinä mutta onnellisina. Yhtäkkiä kirkon täytti huumaava hyvä tuoksu, joka voimistui voimistumistaan ja kesti noin kaksi tuntia. Koko sen ajan he istuivat typertyneinä hiljaa ja samalla nauttien hetken pyhyydestä. Tuoksua sai olla todistamassa myös lounaan valmistanut ei-ortodoksinen emäntä.

Kolmas tapaus on kuitenkin kaikkein ihmeellisin. Se liittyy Ortodoksisen kirkon tämän hetken merkittävimpänä pidettyyn mirhanvuodattajaan, pyhään Demetrios Thessalonikilaiseen, ja se sattui hänen kirkossaan Thessalonikissa vuonna 1987. Oli tuon kaupungin suojeluspyhän muistopäivän ilta 26.10. noin klo 22, ja juhlallisuudet olivat siltä vuorokaudelta ohi. Kirkossa oli enää nelisenkymmentä ihmistä. Ryhmä naisia lauloi hänen pyhäinjäännösarkkunsa edessä anomuskanonia ja vastavihitty diakoni, Hristos Kotios, oli paikalla puolisonsa kanssa seurakunnan työntekijöiden puolesta.

Yhtäkkiä pyhäinjäännösarkusta alkoi vuotaa mirhaa niin paljon, kuin sitä olisi kaadettu sinne ämpäreittäin. Naiset alkoivat huutaa ihmeissään ja diakoni ryhtyi hämmennyksen vallassa kuivaamaan mirhaa alttarista noutamaansa pumpuliin. Mirhasta lähti niin huumaava tuoksu, että ulkona kävelevät ihmiset tulivat kirkkoon katsomaan, mistä on kyse.

Pian mirhaa alkoi vuotaa myös kaikista kirkon ikoneista missä tahansa ne olivatkin! Läsnäolijat eivät voineet enää käsittää, millaisesta ihmeestä he olivat tulleet osallisiksi. He saivat koskettaa mirhaa, he näkivät ja haistoivat sen. Pian pyhäinjäännösarkun eteen oli muodostunut pitkä jono ihmisiä, jotka kyynelsilmin polvistuivat sen edessä.

Kun Thessalonikin metropoliitta Panteleimon II kuuli ihmeestä, hänellä oli heti oma käsityksensä sen syystä. Sinä iltana Thessalonikin yliopistolla oli pidetty juhlatilaisuus sen kunniaksi, että kaupunki oli vapautunut turkkilaisten vallasta täsmällisesti 75 vuotta sitten. Vaikka vapautuminen oli tapahtunut kaupungin suojeluspyhän muistopäivänä vuonna 1912, juhlapuhuja ei ollut viitannut siihen mitenkään. Metropoliitan mukaan pyhä Demetrios halusi kuitenkin näyttää, kenen ansiota kaupungin vapautuminen oli.

—————————————-

Kuvat ylhäältä alas:

1. Vanhus Joosef Vatopediläinen, joka alkoi kuoltuaan hymyilemään.

2. Hauta Athosvuorella.

3. Pyhittäjä Siluan, maalaus pylväässä Lammin Panagian Ilosanoman kappelissa.

4. Pyhä Nektarios Eginalainen, maalaus pylväässä Lammin Panagian Ilosanoman kappelissa.

———————————————————-