”Ota Simeon syliisi Hänet, jonka Mooses edeltä näki lainsäätäjänä Siinain vuorella synkässä pilvessä, mutta joka nyt on tullut lapsukaiseksi ja on laille kuuliainen. Tämä on se, joka on laissa puhunut ja josta profeetat ovat puhuneet. Hän on meidän tähtemme tullut lihaksi, ja on ihmiset pelastanut. Hänen eteensä kumartukaamme.” (Kristuksen temppeliintumisen avuksihuutostikiira)
Kristuksen temppeliintuomisen juhlan (2.2., ks. Luuk. 2.) veisut ilmoittavat Kirkon maailmankuvan peruspilarin: Kristus on Vanhan testamentin Jumala. Tämä avaa häkellyttävän kuvan Jumalaan, pelastushistoriaan ja Raamattuun. Vanhan testamentin Jumala on se rakkauden Jumala, joka tulee ihmiseksi.
Mitä kaikkea se tarkoittaa, on loputon ihmettelyn aihe, mutta muutaman huomion voisi rohjeta tehdä…
Ei siis ole erikseen Vanhan testamentin Jumala ja Uuden testamentin Jumala. Tällaisia harhaoppeja oli varhaiskirkon aikana ja ne tuomittiin.
Ei myöskään ole niin, että Isä on Vanhan testamentin Jumala, Poika Uuden testamentin Jumala ja Pyhä Henki Kirkon ajan (tai joidenkin mukaan sen jälkeisen uuden ajan eli new age:n) Jumala. Ei ole montaa Jumalaa. Jumalalla on yksi tahto, yksi toiminta ja yksi kunnia.
Edelleen ei ole niin, että Isä on vihainen Jumala, jonka Poika lepyttää. Jumalalla, Kolminaisuuden kaikilla persoonilla, on sama rakkaus kaikkia kohtaan. Isä rakastaa ja on aina rakastanut kaikkia luotujaan ihmisymmärryksen ylittävällä rakkaudella. Siksi Hän antoi Poikansakin. Apostoli Johannes sanoo, että Jumala ei pelkästään rakasta vaan on rakkaus. Vanhus Sofroni Saharov sanoi, että mitä tuo rakkaus tarkoittaa, sitä ei yksikään filosofi tule koskaan ymmärtämään.
Miksi? Rakkaus ei ole filosofinen idea. Se ei ole mitään hallittavaa eikä se elä siellä, missä halutaan itse hallita ja määrittää. Siksi Aabraham kutsuttiin lähtemään vieraalle maalle, eikä Kristuksella ollut paikkaa mihin päänsä kallistaa. Hän meni 12-vuotiaana temppeliin, koska janosi olla ”niissä, mitkä minun Isäni ovat”. Kun Maria tuo Lapsensa temppeliin, sieltä löytyvät Simeon ja Hanna, jotka kohtaavat ja tuntevat Hänet. Itsensä Antavan voivat tuntea ne, jotka ovat antaneet itsensä tai ainakin sitä janoavat.
Mitä tekemistä Vanhan testamentin ankaralla lailla on rakkauden Jumalan kanssa? Ajatus Kristuksesta Vanhan testamentin lain säätäjänä on monelle nykyajan kristityllekin täysin käsittämätön.
Kirkko kutsuu ihmisiä pikemminkin ihmettelemään kuin käsittämään. Ihmisen täytyy astua sille omasta luopumisen tielle, jota rakkaudeksi kutsutaan, ennen kuin hän voi alkaa ymmärtämään, mistä Jumalassa, ihmisessä, rakkaudessa ja synnissä on kaikessa syvyydessään kysymys. Tai mistä on kysymys Vanhassa testamentissa, tai mistä on kysymys siinä hullulta kuulostavassa todellisuudesssa, että Jumala asui Nasaretissa.
Tämä on alku Ristin hullutukselle, josta Paavali puhuu, ja jota juutalaiset pitivät pilkkana ja pakanat hullutuksena. Harhaoppejakin yhdistävä piirre on Jumalan ihmiseksitulon typistäminen: ”Ei kai nyt sentään ihan.” Areiolaisuuden Kristus ei ole ihan Jumala, nestoriolaisuuden Maria ei ole ihan Jumalansynnyttäjä, monofysiittien Kristus ei ole ihan ihminen. Ortodoksiset dogmit ihmettelevät, harhaopit järkeistävät, ja vesittävät. On haastavaa pysyä käsittelyä pakenevan mysteerin äärellä.
Ortodoksinen kirkko säilyttää ja julistaa tämän ihmismielelle paradoksilta näyttävän ihmeen täytenä: Jumala omaksuu ihmisyyden pysyen Jumalana, Vanhan testamentin lainsäätäjä tulee lainalaiseksi, Luoja muuttaa Nasaretiin, 14-16-vuotias tyttö tulee ”taivaita avarammaksi”, Jumalansa äidiksi, ja hoivaa Tätä todellista ihmislastaan todellisena äitinä. Ja kantaa Hänet Hänelle itselleen pyhitettyyn temppeliin.
Kirkko ihmettelee tätä näkyä. Maria ihmettelee kuulemiaan sanoja. Ihmettely sisältää mahdollisuuden oppia tuntemaan, se pitää tien avoinna. Ratkaiseminen, paremmin tietäminen ja hallinnan himoa tyydyttävä selittäminen sulkevat sen.
Heikki Alex Saulamo
Kolmas, korjattu painos.
