RAAMATUN NAISHAHMOJA
TT Hannu Pöyhönen
Tämän esitelmän tehtävänä on tutustuttaa meidät joihinkin merkittäviin naishahmoihin Raamatussa. Olen itsestään selvästi valinnut Raamatun naisista vain niitä, jotka kelpaavat esikuviksi. Näin ollen olen ohittanut sellaiset naishahmot kuin Iisebel ja Herodias, jotka olivat kyllä ihailtavan voimakastahtoisia, mutta saivat silti vain pahaa aikaan.
Valinta esikuvallisten naisten joukosta on vaikea, koska heitä on niin paljon. Olen lopulta poiminut Vanhasta ja Uudesta testamentista yhdeksän henkilöä, jotka esittelen lyhyesti. Tavoitteenani on antaa tilaa erilaisuudelle, niin että kokonaisuudesta tulisi mahdollisimman rikas ja monipuolinen. Ikävä kyllä monet merkittävätkin Raamatun naiset jäävät pakosta vaille huomiota, enkä varsinaisesti pysty perustelemaan mitenkään heidän ohittamistaan.
Olen valinnut Vanhan testamentin puolelta viisi ja Uuden testamentin puolelta neljä henkilöä.
He ovat Debora, Hanna, Sarpatin leskivaimo, Ruut ja seitsemän makkabealaismarttyyrin äiti Solomone sekä Elisabet, Maria Magdalalainen, Fotini ja Tabita. Lähtekäämme siis liikkeelle tässä järjestyksessä.
Vanhan testamentin naiset
Debora
Debora on Israelin varhaiskaudella elänyt naistuomari, joka on ainut tuomari naisten joukossa.
Vanha testamentti nimittää Deboraa myös profeetaksi, mitä se ei tee kenenkään muun tuomarin kohdalla, vaikka heistä esimerkiksi Samuel on aidosti profeetallinen hahmo. Näin ollen Debora on Vanhassa testamentissa poikkeuksellinen nainen asemaltaan, mutta myös merkitykseltään, kuten jatko osoittaa. Deborasta kerrotaan Tuomarien kirjan luvuissa 4 ja 5.
Tuomarit olivat henkilöitä, jotka johtivat Israelia ennen kuninkuusaikaa eli noin vuosina 1225–1020 eKr. Tuomarin tehtäviin kuului jakaa oikeutta kansan riita-asioissa, niin kuin jo nimikin osoittaa. Tämän lisäksi he olivat karismaattisia kansanjohtajia, jotka monesti pelastivat Israelin heimot vihollisten käsistä rohkeudellaan ja uskonsa antamalla voimalla.
Deboran aikaan Israelin heimot elivät kanaanilaisten vallan alla rikkomustensa tähden. Tuomarien kirja kertoo, että kanaanilaiset sortivat heitä ankarasti, minkä vuoksi he huusivat Jumalan puoleen, ja Hän armahti heitä. Jumala käski Deboraa kutsumaan luokseen Kedesistä kotoisin olevan Barakin ja ilmoittamaan, että tämän oli koottava 10.000 miestä sotaan Kanaanin kuningasta Jabinia vastaan, sillä Jumala tulisi antamaan heille voiton. Barak otti tehtävän vastaan, mutta vain sillä ehdolla, että Debora itsekin lähtee matkaan. Näin kävi.
Taistelu oli satunnaisesti kootuille ja huonosti varustetuille israelilaisille pelottava, sillä kanaanilaisilla oli hallussaan sen ajan sotateknologian huippuase: raudalla vahvistetut hevosvaunut, joita heillä oli peräti 900 kappaletta. Jumalan kaitselmuksesta kanaanilaiset joutuivat kuitenkin sotatantereella täydelliseen sekasortoon, minkä takia he kaikki kuolivat taistelussa.
Vain yksi pääsi pakenemaan jalan, heidän sotapäällikkönsä Sisera, jonka kuitenkin surmasi Kanaanissa asuva ja israelilaisista polveutuva nainen tämän piilopaikassa, teltassa. Taistelun jälkeen israelilaiset luonnollisestikin juhlivat voittoa, joka johti lopulta täydelliseen vapautumiseen kanaanilaisvallasta. Tässä yhteydessä Debora viritti Jumalalle kuuluisan ja vaikuttavan ylistyslaulun, joka on tallennettuna kokonaisuudessaan Tuomarien kirjan 5. lukuun.
Kirkko kunnioittaa Deboraa pyhänä. Häntä kutsutaan “vanhurskaaksi” ja hänen muistopäiväänsä vietetään joulua edeltävänä sunnuntaina, jolloin muistellaan kaikkia Herran esi-isiä ja esiäitejä sekä yleensäkin kaikkia ennen Herran syntymää eläneitä vanhurskaita, pyhiä ihmisiä.
Esimerkillistä Deborassa on hänen suuri rohkeutensa ja urhoollisuutensa, joka kumpuaa täydellisestä luottamuksesta Jumalaan ja Hänen apuunsa. Deboran laatimasta hymnistä näkyy myös, miten Israelin Jumala on hänen ilonsa lähde ja ylistyksensä kohde. Hän elää käyttääkseen saamansa lahjat Jumalan kunniaksi sekä auttaakseen ja palvellakseen Jumalan kansaa.
Deboran tapaus myös osoittaa, että naisetkin ollessaan aidosti karismaattisia saattavat kohota Jumalan työssä yhtä merkittävään asemaan kuin miehet. Tästä ovat todisteina Kirkon piirissä monet varhaisajan kunnioitetut erämaaäidit ja oman aikamme nunnatkin, joista jotkut ovat osoittautuneet suuriksi hengellisiksi ohjaajiksi.
Hanna, profeetta Samuelin äiti
Profeetta Samuelin äiti Hanna, jota Ortodoksisen kirkon virallinen Vanha testamentti, kreikankielinen Septuaginta nimittää Annaksi, eli tuomarien kauden aivan loppuvaiheessa. Hän on yksi Vanhan testamentin suurista, pyhittyneistä naishahmoista. Hänestä kerrotaan heti Ensimmäisen Samuelin kirjan alussa, sen kahdessa ensimmäisessä luvussa (1:1–2:21).
Hanna asui puolisonsa Elkanan kanssa Efraimin vuoristossa. Heillä oli tapana tehdä joka vuosi pyhiinvaellusmatka Siilon kaupunkiin, joka oli tuolloin Israelin kulttikeskus, sillä siellä sijaitsi liitonarkki. Matka oli kuitenkin Hannalle aina suuri koettelemus, sillä hän oli lapseton, mistä Eknanan toinen vaimo – moniavioisuus oli Israelissa tuolloin vielä sallittua – jaksoi väsymättä muistuttaa häntä matkan aikana. Niinpä perheen yhteinen uhriateria päättyi Hannan osalta aina kyyneliin.
Eräällä pyhiinvaellusmatkalla Hanna päätti rukoilla itselleen poikaa Herralta luvaten antaa tämän eräänlaisena uhrina Siilon temppeliin, jos hänen rukouksensa kuullaan. Hän rukoili temppelissä pitkään mieli murheellisena. Eeli, joka toimi pappina siellä, tuli murehduttaneeksi Hannaa vielä lisää, sillä hän luuli Hannan olevan juovuksissa, koska vain hänen huulensa liikkuivat hänen rukoillessaan. Kuultuaan Hannalta syyn temppelissä viipymiseen Eeli kuitenkin sanoi hänelle isällisesti: “Mene rauhaan, Israelin Jumala antakoon sinulle, mitä olet häneltä pyytänyt” (1. Sam. 1:17).
Pian pyhiinvaelluksensa jälkeen Hanna alkoikin odottaa lasta ja synnytti Samuelin. Vieroitettuaan pojan – ilmeisesti kolmisen vuoden kuluttua – Hanna toi hänet heti pyhiinvaellusmatkansa yhteydessä Siiloon ja jätti sinne. Silloin hän myös ylisti Jumalaa kauniilla ja syvällisellä rukouksella (ks. 1. Sam. 2:1–10), joka osoittaa hänet todelliseksi rukouksen ihmiseksi. Omana kokemuksenaan hän muun muassa lausuu: “Herra antaa kuoleman ja antaa elämän, hän vie alas tuonelaan ja tuo ylös jälleen” (jae 6). Luovutettuaan Samuelin, ainokaisensa, temppeliin Hannan koti ei kuitenkaan jäänyt uudelleen tyhjäksi, sillä merkkinä siunauksestaan Jumala antoi hänelle vielä viisi muuta lasta: kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Hänen esikoispojastaan Samuelista tuli tuomari ja yksi Israelin historian kirkkaimmista kiintotähdistä. Hänen kauttaan Jumala rakensi Israelista kuningaskunnan, tosin myönnytyksenä kansalle. Samuel myös voiteli kuninkaista sekä ensimmäisen että toisen: Saulin ja Daavidin. Samuelin elämä osoittaa hänet monella muullakin tavalla Jumalalle erityisen otolliseksi henkilöksi, jolla Uuden liiton pyhien tavoin on välitön yhteys Jumalan kanssa.
Esimerkillistä Samuelin äidissä Hannassa on se, miten hän muuntaa murheensa vilpittömäksi rukoukseksi. Hän rakastaa rukousta ja viipyy siinä pitkään. Tunnettu kreikkalainen metropoliitta Hierotheos Vlahos sanoo, että Hannalla oli sydämen rukous, sillä hän ei rukoillut ääneen, vaan mielessään. Metropoliitta Hierotheoksen näkemystä tukee myös kreikkalainen Vanha testamentti, joka Hannan hymnin osalta eroaa yhdessä kohden (1. Sam. 2:9) merkittävästi heprealaisesta tekstistä. Siinä sanotaan Jumalasta: “Hän antaa rukouksen sille, joka rukoilee” eli rukous opitaan rukoilemisen kautta. Näin se vähitellen painuu sydämeen. Esikuvallinen Hanna on myös siinä, että hän piti lupauksensa Jumalalle ja teki sen täydestä sydämestään. Hän iloitsi siitä, että hänen poikansa omisti elämänsä kokonaan Jumalan palvelemiseen.
Sarpatin leskivaimo
Puheena oleva nainen on Sidonin kaupungin lähistöllä, Sarpatin kylässä asunut leski, joka kuului filistealaisiin eli oli pakanajumalien palvelija. Naisen nimi ei ole tiedossa. Hän eli profeetta Elian aikaan, toisin sanoen kahdeksannen vuosisadan paikkeilla ennen Kristusta. Hänet mainitaan Raamatussa Ensimmäisen kuningasten kirjan 17. luvussa (jakeet 8–37) ja Luukkaan evankeliumin 4. luvussa (jakeet 24–26).
Vanha testamentti kertoo, että Jumala antoi profeetta Elialle käskyn hakeutua tuon leskivaimon luo ilmeisesti sekä hallitsijan vihan että ravinnon puutteen vuoksi, sillä maata oli Elian rukousten takia kohdannut ankara kuivuus rangaistuksena kansan synneistä. Pakomatkalta tämä vaikuttaa siksi, että profeetta oli vain vähän aiemmin käynyt kuningas Ahabin luona ennustamassa suurta kuivuutta koko maahan, eikä hänen käyntinsä ilmeisestikään herättänyt kuninkaassa suurta innostusta, sillä myöhempien kertomusten perusteella tämän uskontopolitiikka vaikuttaa kovin erilaiselta kuin profeetan.
Sidonin Sareptaan saavuttuaan Elia näki leskivaimon kaupungin ulkopuolella keräämässä risuja polttopuiksi. Hän pyysi leskeä noutamaan itselleen juotavaa ja pienen leivän. Nainen kuitenkin ilmoitti, että kuivuuden takia hänen jauhonsa olivat niin lopussa, että niistä riittäisi syötävää hänelle ja hänen pojalleen enää yhdeksi kerraksi, minkä jälkeen he kuolisivat nälkään.
Profeetta kehotti silti naista leipomaan hänelle leivän ja vasta sitten itselleen ja pojalleen. Hän vakuutti naiselle, etteivät tämän jauhot loppuisi ennen kuin uusi sato kypsyi sateen jälkeen, mikä tosin koitti vasta kolmen vuoden kuluttua.
Nainen noudatti profeetan sanaa. Sen seurauksena hänen jauhoruukkunsa ei tyhjentynyt eikä öljypullonsa ehtynyt ennen uutta satoa. Kävi kuitenkin niin, että leskivaimon poika sairastui ja kuoli. Surussaan leski moitti siitä profeettaa, koska ajatteli, että tämän läsnäolon takia Jumala oli alkanut kiinnittää enemmän huomiota häneenkin ja hänen synteihinsä sillä seurauksella, että oli rankaissut häntä. Elia jäi kuolleen pojan kanssa yksin huoneeseen. Hän rukoili palavasti Jumalaa ja muistutti, miten tuo leski oli auttanut häntä, Herran profeettaa. Jumala kuuli Elian rukouksen ja herätti pojan henkiin, minkä perusteella naisessa syntyi luja usko Herraan, Israelin Jumalaan.
Kaksi hyvin samantyylistä kertomusta liittyy myös Elian oppilaan Elisan elämään. Hänenkin siunauksestaan tapahtui vastaavanlainen öljyihme hänen oppilaansa vaimolle (ks. 2. Kun. 4:1– 7), minkä lisäksi hän herätti henkiin erään Sunemissa asuneen rikkaan ja häntä pyhänä kun- nioittaneen naisen kuolleen pojan (ks. 2. Kun. 4:8–37). Edellä mainittujen profeetta Elia kertomusten kanssa nämä ovat Vanhan testamentin ehdottomia helmiä, jotka tuovat voimakkaasti mieleen monet kertomukset oman aikamme ortodoksista ohjaajavanhuksista.
Sarpatin leskivaimossa esimerkillistä on hänen yksinkertainen ja epäröimätön kuuliaisuutensa.
Hän toimi niin kuin profeetta käski häntä tekemään ja sai siksi nähdä ihmeen kodissaan. Järjellä ajateltuna profeetan sana oli täyttä hulluutta, mutta usko näkee asiat toisin. Kristus viittaa Uudessa testamentissa Sarpatin leskivaimoon ja antaa ymmärtää, että hänen uskonsa oli suurempi kuin tuon ajan israelilaisnaisten, minkä vuoksi Jumala katsoi hänet arvolliseksi pitämään profeettaa vieraanaan. Filistealaisena nainen ennakoi myös pakanoitten pääsyä Jumalan kansan yhteyteen, sen täysivaltaisiksi jäseniksi, mikä on tapahtunut kristillisessä kirkossa.
Ruut
Ruutin elämä sijoittuu tuomarien kauteen eli aikaan ennen Israelin kuningaskunnan kautta, mitä ilmeisimmin 11. vuosisadalle ennen Kristusta. Hän oli mooabilainen, joka muutti Israeliin ja tuli Israelin Jumalan palvelijaksi. Vanhassa testamentissa on olemassa kokonainen kirja, joka kertoo hänestä ja kantaa hänen nimeään. Uuden testamentin puolella hänen nimensä esiintyy Kristuksen sukuluettelossa yhtenä Hänen esivanhemmistaan (Matt. 1:5).
Ruutin kirjassa kerrotaan, miten muuan israelilainen perhe Juudan Betlehemistä muutti nälänhätää pakoon Mooabiin. Perheen pojat avioituivat moabilaisnaisten kanssa, mutta kuolivat kumpikin asuttuaan maassa kymmenisen vuotta. Jo sitä ennen perheen isä oli kuollut, joten hänen puolisonsa Noomi oli jäänyt aivan yksin.
Koska Noomi oli saanut kuulla, että ruokatilanne Israelissa oli jälleen hyvä, hän päätti palata kotimaahansa. Hänen miniänsä eivät kuitenkaan halunneet erota hänestä, vaan päättivät lähteä mukaan. Matkan aikana Noomi kääntyi heidän puoleensa ja kehotti heitä palaamaan sukulaistensa luo ja avioitumaan uudelleen, sillä hänen kanssaan heillä ei olisi tulevaisuutta.
Toinen miniöistä toimikin lopulta näin ja lähti takaisin hyvästeltyään Noomin lämpimästi, mutta toinen, Ruut, ei suostunut anoppinsa neuvoon. Liikuttavasti hän sanoo: “Älä vaadi minua jättämään sinua ja kääntymään takaisin, pois sinun tyköäsi. Sillä mihin sinä menet, sinne minäkin menen, ja mihin sinä jäät, sinne minäkin jään; sinun kansasi on minun kansani, sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne tulla haudatuksi. Herra rangaiskoon minua nyt ja vasta, jos muu kuin kuolema erottaa meidät” (Ruut 1:16–17).
Seurattuaan näin anoppiaan ja elettyään hänen kanssaan niukkaa elämää Ruut avioitui Noomin neuvosta tämän sukulaisen, rikkaan Booaksen kanssa. Liitosta syntyi poika, joka oli suureksi lohduksi Noomille hänen menetettyään läheiset verisukulaisensa. Noomi myös kasvatti pojan. Naapurinnaisetkin iloitsivat Obediksi nimetyn pojan syntymästä ja sanoivat Noomille: “Hänen nimensä tulee kuuluisaksi Israelissa. Hän on virvoittava sinua, ja hänestä on tuleva sinun vanhuutesi tuki, sillä miniäsi, joka rakastaa sinua, on hänet synnyttänyt, hän, joka on sinulle parempi kuin seitsemän poikaa” (Ruut 4:14–15). Pojasta tulikin todella kuuluista jälkeläistensä kautta, sillä hän on kuningas Daavidin isän Iisain isä ja sitä kautta itsensä Kristuksen esi-isä.
Esikuvallista Ruutissa on uskollisuus, sillä hän ei halunnut jättää anoppiaan yksin turvattomuuteen ja lohduttomuuteen tämän miehen ja poikien kuoltua. Hän halusi seistä tämän rinnalla ja tukena myös tuntemattoman tulevaisuuden epävarmoina päivinä. Toisaalta Noomin on täytynyt olla poikkeuksellisen kypsä ja esikuvallinen ihminen, minkä takia hänestä oli vaikea irtautua, sillä sellaiset henkilöt ovat elämässä arvokkaampia kuin aineellinen onni ja menestys. Ruutille Noomi oli kuin ohjaajavanhus, joka ilman pienintäkään uskonnollista painostusta johdatti hänet Jumalan salaisuuksien tuntemiseen.
Ruut ja Noomi tarjoavat esikuvan kristillisestä anopin ja miniän suhteesta. Ruutia voisi vielä kuvata kaikkien Kirkkoon liittyvien naisten esikuvaksi, sillä jättäessään taaksensa kaiken tutun ja turvallisen hän rinnastuu uskonluottamuksessaan Vanhan testamentin suureen patriarkka Abrahamiin (ks. 1. Moos. 12:1–4). Koska Ruut luettiin Herran esivanhempien joukkoon, hänen tapauksensa myös osoittaa, ettei Jumalan kannalta ole merkitystä sillä, onko ihminen syntyortodoksi vai Kirkkoon liittynyt, vaan tärkeää on vain se, miten hän sisäistää Kirkon vuosisataisen tradition.
Pyhä Solomone, seitsemän makkabealaismarttyyrin äiti Pyhä Solomone eli Syyriaa hallinneen Antiokhos Epifaneen kaudella. Tämä pyrki vieraannuttamaan juutalaiset heidän uskonnostaan ja pakottamaan heidät epäjumalien palvontaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan pyhä Solomone kuoli vuonna 166 eKr. Hänestä kerrotaan Toisessa makkabealaiskirjassa (7:1–42), joka kuuluu Ortodoksisen kirkon Vanhaan testamenttiin.
Makkabelaiskirjassa kerrotaan, miten kuningas Antiokhos oli ottanut kiinni Solomonen seitsemän poikaa pakottaakseen nämä syömään epäjumalille uhrattua ja juutalaisille muutenkin kiellettyä sianlihaa. Aluksi poikia ruoskittiin, mutta nämä eivät taipuneet. Yksi heistä kehotti Antiokhosta luopumaan toimistaan, sillä hänen mukaansa he olivat kaikki valmiita kuolemaan uskonsa puolesta. Antiokhos suuttui ja aloitti kidutukset. Yksi kerrallaan hän otti veljekset kidutettaviksi toistensa ja heidän äitinsäkin nähden. Kidutukset olivat järkyttäviä, kuten osoittaa jo ensimmäisen pojan tapaus: häneltä leikattiin kieli, repäistiin päänahka irti sekä katkaistiin kädet ja jalat, minkä jälkeen hänet viskattiin kuumennetulle pannulle käristettäväksi elävänä.
Veljekset kuolivat urhoollisesti yksi toisensa jälkeen. Kertomuksen lopuksi todetaan lyhyesti: “Viimeiseksi, poikiensa jälkeen, sai äitikin surmansa” (2. Makk. 7:41). Hänen kuolintapaansa ei mainita.
Kertomus ylistää nuorten marttyyriveljesten päättäväisyyttä, mutta ennen kaikkea heidän äitinsä suurta esikuvallisuutta. Luen kertomuksesta muutaman vaikuttavan katkelman: “Mutta erittäinkin oli ihailtava äiti ja ansaitsee, että häntä kiittäen muistetaan. Sillä vaikka hän sai nähdä seitsemän poikansa menettävän henkensä yhden ainoan päivän kuluessa, niin hän kesti sen rohkealla mielellä, koska hän pani toivonsa Herraan. Ja jalon mielenlaadun täyttämänä sekä miehen uljuudella rohkaisten naisellista mieltään hän isiensä kielellä lohdutti jokaista heistä, sanoen heille: ‘Minä en tiedä, kuinka te olette minun kohtuuni ilmestyneet, enkä minä ole lahjoittanut teille henkeä enkä elämää, en myöskään minä ole yhteenliittänyt kunkin teidän alkuaineitanne. Niinpä on siis maailman Luoja, joka on muodostanut ihmisen ja jonka tiedossa kaikkien olentojen synty on, armollisesti antava teille jälleen sekä hengen että elämän, niin kuin te nyt pidätte itsenne vähäarvoisina Hänen lakinsa tähden” (2. Makk. 7:20–23). Lainaan vielä äidin sanoja, joilla hän rohkaisi nuorinta poikaansa näistä muiden jo kärsittyä marttyyrikuoleman: “Poikani, armahda minua, joka yhdeksän kuukautta olen sinua kantanut kohdussani ja imettänyt sinua kolme vuotta ja kasvattanut ja hoitanut sinua aina tähän ikään saakka.
Minä pyydän sinua, lapseni, luo silmäsi ylös taivasta kohti ja maahan ja katso kaikkea, mitä niissä on, ja tiedä, että Jumala on tehnyt ne tyhjästä ja että ihmissuku syntyy samalla tapaa.
Älä pelkää tätä pyöveliä, vaan osoittaudu veljiesi arvoiseksi ja käy rohkeasti kuolemaan, että minä saisin sinut yhdessä veljiesi kanssa takaisin, kun armahduksen aika tulee” (2. Makk. 7:27–29).
Kaiken muun hengellisen antinsa ohella kertomus osoittaa, että Uudessa testamentissa keskeisesti esillä oleva usko kuolleiden ylösnousemukseen oli kypsynyt monissa juutalaisissa vakaumukseksi jo ennen Kristuksen maailmaan tuloa, sillä Toinen makkabealaiskirja on kirjoitettu yli sata vuotta ennen sitä. Jumalan valmistelevan toiminnan kautta ajanlaskumme alun juutalaisilla oli näin mahdollisuus ymmärtää, mitä Kristus tämän uskontotuuden kohdalla konkreettisesti julisti.
Ortodoksinen kirkko siis kunnioittaa seitsemää makkabealaismarttyyriä ja heidän äitiään pyhinä. Heidän yhteinen muistopäivänsä on 1.8. Silloin muistellaan myös heidän opettajaansa pyhää Eleasaria, jonka oma jalo marttyyrikilvoitus on kuvattuna samassa kirjassa juuri ennen tätä kertomusta (ks. 2. Makk. 7:18–31).
Esikuvallista puheena olevassa äidissä on hänen luja uskonsa iankaikkiseen elämään, johon hän suhteuttaa kaiken ajallisen. Hän ymmärtää myös lapsensa Jumalan lahjaksi, mistä syystä hän ei pyri sitomaan heitä itseensä, vaan koettaa auttaa heitä kiinnittymään Jumalaan, Luojaansa. Suorastaan käsittämättömällä sisäisellä vahvuudella hän on rohkaisemassa heitä marttyyrikilvoituksen vaivoihin ja Jumalan armon tukemana iloitsee nähdessään kasvatuksensa kantaneen heissä täyden, satakertaisen sadon.
Sanottakoon vielä lopuksi, että Pyhän Vuoren vanhus Paisios kehotti usein ihmisiä lukemaan Toisen makkabealaiskirjan marttyyrikertomuksia uskonvahvistukseksi ja piti ylipäätään kaikkia makkabealaiskirjoja hengellisesti hyvin rakentavina.
Uuden testamentin naiset
Vanhurskas Elisabet, Herran kunniallisen Edelläkävijän äiti
Vanhurskas Elisabet on poikkeuksellisen merkittävä Raamatun naishahmo, mikä käy ilmi jo siitä, että itse Kristus luonnehtii hänen poikaansa, Herran Edelläkävijää ja Kastajaa Johannesta, suurimmaksi naisista syntyneitten joukossa (Matt. 11:11). Vanhurskaasta Elisabetista kerrotaan Luukkaan evankeliumin 1. luvussa.
Uusi testamentti kuvaa Elisabetia ja hänen miestään Sakariasta hyvin hurskaiksi, mihin on helppo uskoa heidän poikansa elämän ja vaikutuksen perusteella. He vaelsivat molemmat “kaikissa Herran käskyissä ja säädöksissä nuhteettomina” (Luuk. 1:6).
Lisäksi puolisot olivat merkittäviä taustaltaan, sillä he kuuluivat kumpikin papilliseen Aaronin sukuun. Kirkon perimätieto pitää Sakariasta ylimmäisenä pappina, joka otti Jumalansynnyttäjän vastaan Jerusalemin temppelissä, kun hänet tuotiin lapsena sinne kasvatettavaksi, mikä tulee ilmi kyseisen juhlan ikonissa. Perimätiedon mukaan kuningas Herodes Suuri surmasi Sakariaan temppelissä samassa yhteydessä kun pani toimeen Betlehemin lastensurman.
Luukkaan evankeliumi nimittää Elisabetia Neitsyt Marian sukulaiseksi (1:36). Se myös kertoo, miten Neitsyt Maria meni hänen luokseen heti sen jälkeen, kun oli alkanut odottaa Jeesus-lasta. Hän oli Elisabetin luona kolme kuukautta auttamassa erilaisissa askareissa, sillä tämäkin odotti lasta ja oli jo raskautensa loppuvaiheessa (Luuk. 1:39–40,56).
Uusi testamentti ei puhu paljoakaan Elisabetista. Sen kuitenkin tiedämme, että hän kärsi vuosikaudet lapsettomuudesta ja synnytti ainokaisensa vasta vanhoilla päivillään, ihmeen seurauksena. Sakariaalle temppelissä ilmestyneen ylienkeli Gabrielin sanoista voimme päätellä, että Johannes Kastaja oli monien rukousten lapsi. Tämän perusteella on helppo ajatella, että hänet myös kasvatettiin rukouksen ja Jumalan pelon hengessä. Vanhemmat luovuttivat lapsensa jo varhain Jumalalle, sillä Uusi testamentti sanoo, että “lapsi kasvoi ja vahvistui hengessä.
Ja hän oli erämaassa siihen päivään asti, jona hän oli astuva Israelin eteen” (Luuk. 1:80).
Muistamisen arvoista Elisabetista, jota Kirkko siis nimittää “vanhurskaaksi”, on myös se, että hän puhkesi ylistämään Neitsyt Mariaa sanoilla, jotka ovat jääneet elämään Kirkon hymnirunouteen: “Siunattu [olet] sinä vaimojen [so. naisten] joukossa, ja siunattu [on] sinun kohtusihedelmä!” (Luuk. 1:42) Kertomuksessa mainitaan, että Jumalansynnyttäjän astuessa huoneeseen lapsi Elisabetin kohdussa hypähti, jolloin tämä täyttyi Pyhällä Hengellä (Luuk. 1:41).
Näin Kristuksen Edelläkävijä tunsi Herran jo sikiövaiheessa ja innoitti äitinsäkin Hengessä tapahtuvaan ylistykseen.
Vanhurskaan Elisabetin muistopäivä on sama kuin hänen miehensä Sakariaan, jota Kirkko hänen ylistysveisunsa (Luuk. 1:67–79) perusteella nimittää profeetaksi, eli 5.9. Tämän lisäksi vanhurskasta Elisabetia muistellaan myös Johannes Kastajan syntymän yhteydessä 24.6.
Esikuvallista Elisabetissa on hänen halunsa noudattaa Jumalan tahtoa ja säädöksiä kaikessa aina pienimpiä yksityiskohtia myöten. Juuri tämän vuoksi hän sai kunnian synnyttää ja kasvattaa ihmiskunnan suurimman profeetan ja pyhän, kun jätämme ottamatta huomioon Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian, joka antoi Kristukselle ihmisluonnon.
Maria Magdalalainen
Maria Magdalalainen eli Maria Magdaleena tai Magdalan Maria – kuinka vain haluatte – on keskeinen Raamatun henkilö, joka oli kotoisin Magdalan kylästä, Gennesaretinjärven länsipuolelta. Hänet mainitaan evankeliumeissa monessa kohden nimeltä (Matt. 27:55–61, 28:1– 11; Mark. 15:40–16:11; Luuk. 8:1–2, 23:55–24:11; Joh. 19:25, 20:1–18), minkä lisäksi hänen läsnäolonsa joissain kertomuksissa edellytetään (ks. Ap.t. 1:6–14).
Maria Magdalalainen seurasi Jeesusta yhdessä joidenkin muiden naisten kanssa jo Galileassa.
Hän tuli heidän mukanaan Jeesuksen seurassa myös Jerusalemiin, jossa oli todistamassa Kristuksen kuolemaa ristin juurella ja myöhemmin Hänen hautaamistaan. Hän meni kahden muun naisen kanssa viikon ensimmäisenä päivänä Herran haudalle tarkoituksenaan saattaa päätökseen kesken jääneet hautausvalmistelut, mutta näki siellä enkelin, joka ilmoitti Herran ylösnousseen. Myöhemmin samana päivänä Maria kohtasi Kristuksen myös henkilökohtaisesti ja sai tehtäväkseen viedä opetuslapsille sanan Hänen ylösnousemuksestaan.
Markuksen ja Johanneksen evankeliumien mukaan Maria Magdalalainen oli ensimmäinen, joka näki Kristuksen Hänen ylösnousemuksensa jälkeen. Matteuksen evankeliumin mukaan hän sai muiden Kristuksen haudalle menneiden naisten kanssa myös suudella ja koskettaa Hänen jalkojaan.
Ennen Kristuksen lähipiiriin liittymistään Maria Magdalalainen oli vaikeasti riivattu, sillä Kristus ajoi hänestä peräti seitsemän pahaa henkeä, demonia (ks. Mark. 16:9). Ilmeisesti tästä johtuneen kiitollisuutensa tähden hän oli uskollisimpia ja Kristukselle kokonaisvaltaisesti omistautuneimpia opetuslapsia, jolle Kristus oli kaikki kaikessa – koko elämä.
Kirkko nimittää Mariaa “pyhäksi mirhankantajaksi” ja “apostolienvertaiseksi”. Se muistelee häntä kolmesti vuodessa: yhdessä pyhän Lasaruksen, Herran ystävän kanssa 4.5. (pyhäinjäännösten siirto), 2. pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina yhdessä muitten mirhantuojanaisten kanssa ja 22.7.
Athosvuorella Simonopetran luostarissa on merkittävä Maria Magdalalaisen pyhäinjäännös: hänen maatumaton oikea kätensä, jota pidetään luostarin suurimpana aarteena. Luonnonlakien vastaisesti se on säilyttänyt elävän ruumiin lämpötilan. Luostarin isät uskovat tämän johtuvan juuri siitä, että tuo käsi on koskettanut ylösnoussutta Kristusta, Elämänantajaa.
Esikuvallinen Maria Magdalalainen on meille aidossa kiitollisuudessaan ja kokonaisvaltaisessa Jumalalle omistautuneisuudessaan, jotka ilmenevät hänessä palavana uskona ja rakkautena. Samalla hän on konkreettinen todiste siitä, ettei rikkinäisinkään ihminen ole Jumalalle toivoton, sillä Jumalan voima ylittää pahan vallan. Lisäksi hänen elämänsä muistuttaa meille tämän ajan “järkeville” ihmisille ja kristityille pahan kouriintuntuvasta todellisuudesta, jota ei ole syytä epäillä eikä ohittaa. Ylösnousseen ensimmäisenä silminnäkijä hän on myös osoitus naisen osakseen saamasta suuresta kunniasta Uuden liiton kirkossa.
Evankeliumin samarialainen nainen eli Fotini
Samarialainen nainen on Jaakobin kaivolle vettä ammentamaan tullut syntinen nainen, joka kohtasi siellä Kristuksen ja muutti elämänsä perinpohjaisesti. Uudessa testamentissa ei mainita hänen nimeään, mutta Kirkon perimätieto puhuu hänestä Fotinina (Foteine), joka merkitsee “säteilevä”, “kirkas”. Hänestä kerrotaan Johanneksen evankeliumin 4. luvussa (jakeet 1–43).
Evankeliumin mukaan Fotini oli ollut viidesti naimisissa, mutta eli sen jälkeen laittomassa suhteessa jonkun tuntemattomaksi jääneen miehen kanssa. Hän tuli keskipäivällä, vuorokauden kuumimpaan aikaan, Jaakobin kaivolle, ettei hänen tarvitsisi kohdata ketään ihmistä. Paikalle saapui kuitenkin Jumalihminen Kristus, joka pyysi naiselta janoonsa vettä ja lupasi itse antaa tälle toisenlaista, janon täydellisesti sammuttavaa hengellistä vettä. Kristus myös paljasti naiselle tämän koko elämän kaikkine varjoineen, minkä perusteella tämä ymmärsi Hänet profeetaksi. Nainen meni kyläänsä ja nouti Kristuksen luo sen asukkaat, jotka pyysivät Häntä jäämään vieraaksi heidän kyläänsä. Kristus suistuikin ja viipyi siellä kaksi päivää.
Kirkko kunnioittaa Fotinia merkittävänä lähetystyöntekijänä. Hänen todistuksensa vuoksi ainakin suuri osa Samarian kylän asukkaista alkoi uskoa Jeesukseen messiaana ja oletettavasti myöhemmin moni muukin Samarian maakunnassa. Kirkon perimätiedon mukaan hän toimi apostolien Pietarin ja Paavalin kuoleman jälkeen lähetystyössä Afrikan Karthagossa poikansa Joseen kanssa. Kristillisen uskonsa tähden hänet vangittiin poikiensa Joseen ja Viktorin kanssa ja vietiin Roomaan, jossa heidät surmattiin miekalla. Toisen perimätiedon mukaan vangituista Fotini heitettiin aluksi kaivoon, minkä jälkeen hänet siirrettiin vankilaan, jossa hän antoi henkensä rauhallisesti Kristuksen käsiin ylistäen Jumalaa.
Kirkko pitää Fotinia mirhankantajanaisiin rinnastettavana pyhänä ja marttyyrina. Hänellä on kaksi muistopäivää, 5. Pääsiäisen jälkeinen sunnuntai (“Samarialaisen naisen sunnuntai”) sekä 26.2. Mineassa hänestä sanotaan kauniin runollisesti: “He heittävät kaivoon Sinulle omistautuneen samarialaisnaisen, joka kaivolla keskusteli kanssasi, oi Sana” ja: “Nainen, sinä tulit noutamaan katoavaa vettä, mutta saitkin ammentaa elävää vettä, jolla saatoit pestä pois sielusi tahrat.”
Esikuvallista Fotinissa on hänen nöyryytensä. Palattuaan kaivolta kotikyläänsä hän julkisesti tunnusti, että Kristus oli paljastanut hänelle koko hänen elämänsä. Esikuvallista hänessä edelleen on hänen valmiutensa ojentautua totuuden mukaan heti, kun tuli siitä syvästi tietoiseksi.
Elämän Aarteensa hän myös halusi jakaa muitten ihmisten kanssa ja kertoi siksi Kristuksesta ensin kyläläisilleen ja myöhemmin jopa afrikkalaisille. Hänen rakkaudestaan Kristusta kohtaan kertoo väkevästi myös marttyyrikuolema.
Tabita eli Dorkas
Tabita oli Palestiinassa, Joppen kaupungissa, asunut kristitty nainen, joka ensimmäisen vuosisadan puolivälin paikkeilla kuoli ja jonka apostoli Pietari herätti kuolleista. Hänestä kerrotaan Apostolien tekojen 9. luvussa (jakeet 36–42).
Uusi testamentti sanoo, että häntä kutsuttiin kahdella nimellä, Tabita ja Dorkas, jotka molemmat tarkoittavat gasellia. Nimistä edellinen on arameaa ja jälkimmäinen kreikkaa.
Tabita tunnettiin kotikaupungissaan suuresta hyväntekeväisyydestä. Hän näyttää auttaneen avokätisesti Joppen kirkon vähäosaisia, erityisesti leskiä. Raamatun perusteella vaikuttaa, että hän sairastui odottamatta ja kuoli nopeasti. Lesket, jotka nauttivat hänen avustaan mutta ilmeisesti myös työskentelivät hänen kanssaan, surivat kovasti suuren hyväntekijänsä ja hiljaisen opastajansa kuolemaa. Koska apostoli Pietarin tiedettiin olevan lähiseudulla, häntä lähetettiin nopeasti noutamaan Joppeen. Tultuaan Pietari meni Tabitan ruumiin luokse, käski muitten poistua, polvistui ja rukoili Jumalaa. Rukouksen jälkeen Pietari tarttui kuolleen käteen ja sanoi: “Tabita, nouse!”, minkä jälkeen tämä heräsi eloon. Tieto tapauksesta levisi lähiympäristöön ja vaikutti siellä merkittävästi kristinuskon leviämiseen.
Esikuvallista Tabitassa on luonnollisesti hänen avokätinen armeliaisuutensa, joka heijastaa hänen aitoa rakkauttaan kaikkia kohtaan. Hän oli ottanut “siipiensä suojaan” erityisesti tuon ajan vaikeaosaisimpiin kuuluvan ihmisryhmän, yksinäiset lesket, jotka saivat Tabitasta itselleen ystävän ja hengellisen äidin. Kertomuksessa mainitaan, että lesket näyttivät itkien apostoli Pietarille Tabitan tekemiä käsitöitä. Voi perustellusti sanoa, että niihin suhtauduttiin samoin kuin meidän aikanamme pyhäinjäännöksiin. Ne välittivät ihmisille Tabitan läsnäolon, lohduttivat heitä sekä olivat kutsumassa heitä sisäistämään hänen hyveensä.
Ortodoksinen kirkko lukee Tabitan pyhien joukkoon ja nimittää häntä “laupiaaksi” eli “armeliaaksi”. Hänen muistopäivänsä on 25.10.
Tabitan tapauksen pohjalta pyhä Johannes Krysostomos korostaa voimakkaasti armeliaisuuden ja laupeuden harjoituksen merkitystä. Hän osoittaa kuinka monta puoltajaa ja esirukoilijaa tämä oli sen kautta saanut. Juuri näiden ihmisten vilpitön kiitollinen puolto oli vaikuttamassa siihen, että Tabita palasi tähän elämään, sillä esirukouksellaan he ikään kuin tempasivat hänet takaisin. Tällainen voima pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan kätkeytyy laupeuden harjoittamiseen, joka hänen mukaansa ei ole riippuvainen avun määrästä vaan avunantajan halusta auttaa.
Valamon kansanopiston seminaari Nainen ja Kirkko 28.11.2003