Pyhittäjä Gabriel, Tunnustaja ja Kristuksen tähden houkka (1929–1995)
Oli vuosi 1929
Oli vuosi 1929, ja Tbilisissä asuvat Vasili ja Barbara Urgebadze saivat kolmannen lapsensa. Emmani ja Mikaelin jälkeen perheeseen syntyi 26. elokuuta toinen poika, joka sai nimekseen Goderzi.
Georgian sosialistinen neuvostotasavalta, Gruusian SNT,ii oli perustettu kahdeksan vuotta aiemmin. Maata oli alkanut pitää tiukasti otteessaan ateistinen kommunistihallinto, joka vainosi kristinuskoa. Se suljetutti kirkkoja ja tuhosi niitä, se karkotti kristittyjä maasta ja murhasi heitä.iii
Goderzi kastettiin Navtlughin alueella sijainneessa Pyhän suurmarttyyri Barbaran kirkossa. Tuonaikaisen kommunistihallinnon väkivaltaiset vainot selittävät sen, miksi Goderzia ei kastanut pappi vaan eräs entinen ”Armon sisar” nimeltään Tamar Begiashvili.
Oli vuosi 1929, ja Gruusian sosialistiseen neuvostotasavaltaan syntyneestä Goderzi Urgebadzesta kasvoi aikanaan Georgian Ortodoksisen Kirkon nykyajan tunnetuin pyhä, tunnustaja ja Kristuksen tähden houkka – arkkimandriitta Gabriel.
Vasiko
Goderzi oli noin kaksivuotias, kun Urgebadzen perhettä kohtasi suuri suru – perheenpää Vasili murhattiin. 22-vuotias Barbara-leski jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Hänen miehensä murhaajia ei koskaan saatu kiinni, ja tapaus jäi hämärän peittoon. Vasili-isän kuoleman jälkeen Goderzin perheenjäsenet alkoivat kutsua häntä hänen isänsä muistoksi nimellä Vasiko, pikku-Vasili.
Ateistisessa valtiossa varttunut Goderzi-Vasiko oli poikkeuksellinen lapsi. Hänellä oli tapana rakennella pieniä kirkkoja pikkukivistä ja sytytellä niihin tulitikkuja. Hänen Barbara-äitinsäiv pelkäsi jatkuvasti, että joku saattaisi nähdä hänen poikansa harrastukset. Ei nimittäin ollut tavatonta, että ihmiset vakoilivat toisiaan saadakseen tietää, kasvatettiinko jonkun perheen lapsia kommunistisen ideologian mukaisesti vai vastaisesti.
Vasiko käyttäytyi muullakin tapaa omituisesti. Usein hän keskeytti leikkimisen ystäviensä kanssa ja vetäytyi yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Hänen huvittelukeinonsakin poikkesivat tavallisista lasten leikeistä. Vasiko saattoi ottaa käteensä jonkin pienen puukepin ja pinkaista sen kanssa juoksuun. Puukeppi ei kuitenkaan ollut tyhjä: sillä istui joukko sirkuttavia pikkulintuja, jotka eivät hievahtaneetkaan siltä pois juoksumatkan aikana. Myöhemmin isä Gabriel opetti: ”Kyyhkysten ja muiden lintujen ruokkiminen on ystävällinen teko.”v
Vasiko aloitti koulunkäynnin kuusivuotiaana. Hänelle oli helppoa oppia lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Hänen lempeytensä puolestaan toi hänelle paljon ystäviä. Seitsenvuotiaana Vasikon elämä kuitenkin muuttui, kun hän kuuli kahden naapurin riitelevän. ”Sinähän ristiinnaulitset minut niin kuin Kristuksen,” naapuri syytti toista. Vasiko kuuli ensimmäisen kerran Jumalan nimen, ja hänen sisimmässään heräsi kysymys: ”Miksi Kristus ristiinnaulittiin?” Hän kysyi asiasta kinastelevilta naapureilta, mutta nämä eivät uskaltaneet vastata suoraan. Kommunistisen hallinnon pelko piteli lähes kaikkia ihmisiä vallassaan. Naapurit rohkenivatkin sanoa ainoastaan, että Vasiko löytäisi vastauksen kirkosta.
Vaikka kommunistit olivat sulkeneet niin naapurien suut kuin Vasikon kotipaikan lähellä olleen kirkon, neuvo oli kuitenkin hyvä. Kun Vasiko saapui kirkon luo, hän kohtasi siellä kirkon vahtimestarin. Tämä oli naapureita rohkeampi ja neuvoi nuorta poikaa ostamaan kirjan, jossa kerrottaisiin Jeesuksesta Kristuksesta. Vasiko alkoi säästää rahaa ja kokosi pian tarpeeksi, jotta saattoi ostaa Evankeliumikirjan. Kirjan lukemisella oli suuri vaikutus häneen. Siitä lähtien aina kuolemaansa saakka Vasiko, tuleva isä Gabriel, halusi tietää ainoastaan sen, kuinka voisi omistautua ja elää Kristukselle.
Evankeliumikirjan antamista vastauksista tuli Vasikon elämän keskipiste, eikä hän ollut enää kiinnostunut mistään muusta. Hän käytti vähemmän aikaa koulutehtäviinsäkin, jotta hänellä olisi enemmän aikaa Evankeliumikirjalleen. Ennen nukkumaanmenoa hän vetäytyi huoneeseensa ja rukoili pitkän aikaa ikoninurkkauksessa. Jumala alkoi myös antaa vasta kasvuiässä olevalle pojalle jumalallisia ilmestyksiä.
Pyhän Georgioksen kivet ja muita ihmeitä
Muutamia päiviä ennen kuolemaansa isä Gabriel muisteli lapsuuttaan: ”Minä istuin toisen kerroksen parvekkeella syvästi mietteissäni, kun jokin ääni sisälläni määräsi minua katsomaan ylös taivaalle. Nousin seisomaan ja menin parvekkeen reunalle, katsoin ylös ja näin suuren ristin taivaalla. En silloin tiennyt sitä, mutta nyt tiedän, että se oli minun ristini, jonka tulisin kantamaan rakkaudesta Jumalaa ja kansaani kohtaan.”
Vasikon näyt eivät olleet ainoastaan hyviä. Isä Gabriel kertoi toisestakin lapsuuden näystä, joka hänellä oli 12-vuotiaana: ”Kun olin nukkumassa, heräsin yllättäen yöllä ja näin demonin kammottavat kasvot edessäni. Se katsoi minua raivoissaan. Jumalan armosta en pelästynyt, mutta jännityin. En kuitenkaan tehnyt mitään ajaakseni sitä pois. Minä yksinkertaisesti katsoin sitä yllättyneenä. Se karjui minulle: ”Sinä taistelet minua vastaan, etkö taistelekin?!” Sitten se löi minua nyrkillä.” Kun Barbara saapui huoneeseen, hän löysi poikansa tajuttomana.
Demonin näkeminen ei vienyt Vasikossa orastavaa kilvoitteluintoa, vaan sen sijaan lisäsi sitä. Isä Gabriel todistaa tästä kertoessaan ajatuksistaan tuolta ajalta: ”Nähdessäni tuon demonin uskoni Kristukseen tuli vahvemmaksi ja sanoin: ’Jos demoni on olemassa, silloin Jumala on vielä enemmän olemassa.’ Sen lisäksi ylistin ihmisten kauneutta.”
Vasikon kokemukset jumalallisesta todellisuudesta eivät jääneet pelkästään hänen omikseen. Nunna Pelagiavi muistelee, kuinka hänen setänsä oli eräänä kesäisenä päivänä saapunut kotiin ja saanut koko perheen hämmennyksiin. ”Kunnia Jumalalle, meidän Herrallemme! Vaikuttaa siltä, että Hänellä on valittunsa täällä maan päällä,” setä oli julistanut kovalla äänellä. Kun sedältä oli tiedusteltu, mitä hänelle oli tapahtunut, hän vastasi kohdanneensa kotimatkallaan Vasilin pojan, Goderzin. Poika oli ollut siivoamassa tuhottua Pyhän Georgioksen kirkkoa. Auringonpaahteessa nuori poika oli siirrellyt suuria kivilohkareita, eikä työltään edes aluksi huomannut miestä, joka oli pysähtynyt seuraamaan hänen puuhiaan. Lopulta Vasiko oli kuitenkin nähnyt miehen. Hän oli osoittanut suurta kivenjärkälettä ja pyytänyt: ”Tulehan, Mukha-setä, ja jos voit, nosta tämä.”
Nunna Pelagian setä oli oikealta nimeltään Georgios, mutta häntä kutsuttiin mukhaksi (so. tammi), koska hän oli voimakas ja hyvä painija. Voimistaan ja kovasta yrityksestä huolimatta Mukha-setä ei kuitenkaan ollut pystynyt siirtämään kivilohkaretta. ”Kristuksen nimeen,” oli Vasiko silloin sanonut… ja ottanut kiven ylös ja vienyt sen toisten lohkareiden joukkoon. ”Perheemme oli uskonnollinen, mutta ateistisen hallinnon vuoksi perheenjäseneni eivät käyneet jumalanpalveluksissa eivätkä paastonneet. Kuitenkin setäni aloitti kristillisen elämän tuosta päivästä lähtien,” nunna Pelagia päättää muistelmansa.
Toisen maailmansodan aikana köyhät ihmiset, jotka eivät olleet saaneet mitään tietoja eturintamalta, tulivat usein Vasikon luokse. He halusivat kuulla jotain uutisia sukulaisistaan. Tuolloin teini-ikäinen Vasiko antoi vastauksen kaikille vierailijoille. Hän myös opetti heitä: ”Menkää kirkkoon, älkää hylätkö Kristusta, älkääkä menettäkö sielujenne pelastusta.” Hänen sanansa toteutuivat aina, ja ihmiset kunnioittavat häntä suunnattomasti.
Vasikon erikoislaatuiset kyvyt ja selvänäkemisen armolahja käänsivät ihmisten sydämet takaisin luottamukseen Kirkkoa kohtaan. Vasiko ei hyväksynyt ylistystä ja kunniaa ihmisiltä ja nöyryytti itseään oudolla tavalla. Hän istuutui roskakasaan ja toisteli kovalla äänellä: ”Muista aina, Vasiko, että olet roskaa, äläkä ikinä ajattele itsestäsi suuria.” Hänen sukulaisensa suuttuivat Vasikolle hänen käytöksestään ja he rankaisivatkin häntä. Ihmiset eivät kuitenkaan nauraneet hänelle ja pyrkivät siihen, etteivät herjaisi häntä.
Ikonien puolustaja
Neuvostovallan pelosta ihmiset kätkivät ikoneita niin ullakoille kuin muihinkin piilopaikkoihin. Jotkut – erityisesti kommunistit – heittivät ikoneita myös kaatopaikoille. Georgiassa elettiin tilanteessa, jossa monet olivat luopuneet kirkollisesta elämästä eivätkä kunnioittaneet pyhiä esineitä. Nuori Vasiko aloitti elämänpituisen ”harrastuksen”: hän alkoi keräillä toisten hylkäämiä ikoneita.
Nuorempana Vasikolla oli tapana mennä ihmisten luo ja sanoa heille: ”Teillä on talossanne ikoni (hän osoitti tarkalleen piilopaikkaa, mihin ikoni oli kätkettynä). Teidän tulisi joko kunnioittaa sitä tai antaa se minulle. Minä pidän huolen siitä. Jos myöhemmin haluatte sen takaisin, tulkaa luokseni. Minä palautan ikonin mielelläni teille.” Jotkut katuivat ja pitivät ikonit. Toiset puolestaan antoivat Vasikolle ikoninsa, joista poika piti erityistä huolta.
Vanhempana Vasiko, silloin jo isä Gabriel, keräili pyhiä kuvia erityisesti kaatopaikoilta. Joskus hän vietti siellä kokonaisia päiviä vain löytääkseen ikoneita. Arvokkaimmat ikonit isä Gabriel lahjoitti patriarkalle, mutta lopuilla hän koristeli ensin kotikirkkoaan ja myöhemmin keljaansa Samtavrossa. Hienosti ja hartaasti kaunistetut ikonit hämmästyttivät kaikkia, jotka vierailivat isä Gabrielin luona. Pelkästään ikoneiden lukumäärä oli vaikuttava: melkein kaikki seinät ja kattokin olivat täynnä niitä. Kesällä 1984 isä Gabrielin vieraana ollut nunna Theodora (Bolkvadze) ihmetteli mielessään ikoneiden määrää. Itsekseen hän ajatteli: ”Mistähän tuo siunattu Vanhus on saanut näin paljon ikoneita?” Selvänäköinen isä Gabriel oli heti vastannut: ”Tiedätkös mistä? Kun pahat miehet veivät rekoilla ikonikasoja kaatopaikalle, minä keräsin niitä ja toin ne tänne.”vii
”En olisi voinut elää toista elämää”
Ensimmäinen vakava koettelemus Vasikoa kohtasi 12-vuotiaana. Hänen Barbara-äitinsä ei ollut varsinaisesti uskonnonvastainen, mutta hän ei halunnut poikansa elävän uskonnollista elämää. Kun Vasiko pikkupoikana innostui kristillisestä uskosta, hänen äitinsä oli ensi alkuun ainoastaan yllättynyt ja hieman huolestunut. Hiljalleen usko kuitenkin otti Vasikon elämässä syvän ja selvän muodon – rukoukset ja paastot ja rakas Evankeliumikirja valtasivat pojan koko elämän. Tuolloin äiti alkoi vaatia poikaansa ehdottomasti kieltäytymään valinnastaan. Barbara varmasti pelkäsi poikansa puolesta – kommunistisessa ateistisessa valtiossa ei katsottaisi hyvällä Vasikon elämäntyyliä. ”Älä kiduta itseäsi! Elä niin kuin normaalit ihmiset! Ole ihan rauhassa uskonnollinen, mutta ei niin, että haluat ainoastaan Evankeliumin ja uskon,” äiti usein huusi pojalleen.
Vuosikymmeniä myöhemmin isä Gabrielin äiti ja sisaret vierailivat hänen luonaan. Isä Gabriel oli tuolloin jo vakavasti sairas ja kuoli vuotta myöhemmin. Kyynelehtivä Barbara vetosi jälleen poikaansa: ”Millainen olikaan sinun elämäsi, Gabriel!? Se oli kidutusta, eikä mitään muuta. Sinulla ei ollut lainkaan lapsuutta. Olisi ollut paljon parempi, jos olisit kuunnellut minua ja pitänyt hyvää huolta itsestäsi. Sinähän olit mies, etkö ollutkin?!” Kun isä Gabriel näki itkevän äitinsä kyyneleet, hän oli pahoillaan. Hän oli murheissaan siitä, että hänen äitinsä ei vieläkään ymmärtänyt häntä. Barbaran kyyneleet olivat syvän kärsimyksen ilmaus – hän olisi halunnut pojalleen ”paremman” elämän. Pienen hiljaisuuden jälkeen isä Gabriel vastasi äidilleen matalalla, lämpimällä äänellä: ”Minä en olisi voinut elää toista elämää.”
Eikä tuleva isä Gabriel voinut 12-vuotiaanakaan elää toista elämää. Kun Barbara kuuli jälleen yhden kieltäymyksen poikansa suusta, hän suuttui ja heitti Evankeliumikirjan WC:hen. Vasiko sieppasi kirjan nopeasti itselleen. Evankeliumi rintaansa vasten Vasiko itki ja valitti. Samalla Vasiko myös teki vakavan päätöksen, jonka hän toteutti seuraavana yönä: puolenyön aikaan Vasiko hylkäsi kotinsa Evankeliumikirja kainalossaan.
Luostareissa
Oli myöhäissyksy vuonna 1941. Vasiko käveli yötä päivää ja saapui vihdoin Mtskhetan kaupunkiin. Ensimmäisenä hän tuli Samtavron Pyhän Ninon (Nina) nunnaluostariin. Igumenia Anusia (Kochlamazashvili) otti hänet vastaan rakkaudellisesti, tarjosi hänelle majapaikan ja ruokaa. Mutta igumenia ei voinut antaa hänen jäädä Samtavroon, sillä miesten ei ole sallittua asua nunnaluostarissa. Igumenia ehdotti, että Vasiko menisi Svetitskhovelin (so. Eläväksitekevän pylvään) luostariin.
Samtavrossa Vasiko rukoili hartaasti Ivironin Jumalanäidin ikonin edessä. Hän pyysi Valtiattarelta keljaa ja oikeutta elää tuossa luostarissa.viii Vuosikymmeniä myöhemmin Vasikon toive toteutuikin, mutta vielä tuolloin hän joutui jatkamaan matkaansa. Vasiko meni Svetitskhovelin luostariin, jossa hän vietti kolme päivää. Koska hallituksen määräys kielsi luostareita antamasta majapaikkaa alaikäisille pitkäksi aikaa, Vasikon oleskelu jäi Svetitskhovelissakin lyhyeksi. Seuraavaksi hän meni Šiomghvimen luostariin, jossa hänelle annettiin majapaikka jälleen kolmeksi päiväksi. Šiomghvimestä hänet vietiin Zedazenin luostariin, jossa asui tuohon aikaan useita iäkkäitä munkkeja. Iäkkäät isät rakastivat nuorta uskovaa niin paljon, että he järjestivät hänelle piilopaikan lähellä luostaria. Siellä Vasiko vietti aikaa useita viikkoja.
Lainsäädännön valvojien tiukan kontrollin vuoksi munkkien oli kuitenkin lopulta pakko lähettää harras uskova eteenpäin – tällä kertaa Betanian luostariin. He neuvoivat yksityiskohtaisesti, kuinka luostariin pääsisi, ja antoivat Vasikolle matkaevääksi hieman ruokaa. Betanian luostarissa Vasiko tapasi kaksi siellä asuvaa munkkia, isä Georgioksenix sekä isä Johanneksenx. Näistä Betanian pyhittyneistä munkeista tuli Gabrielin rakkaimmat rippi-isät. Hänen liikkeistään ei ole mitään tarkkoja tietoja sen jälkeen kun hän lähti Betaniasta.
Takaisin kotiin
Betaniasta Vasiko päätyi asumaan taas kotikaupunkiinsa, Tbilisiin. Siellä nuorta poikaa piti hoivissaan eräs ystävällinen nainen nimeltä Margo, joka ansaitsi elantonsa ennustajana. Vasikon kävi sääliksi hyväntekijäänsä, joka eli synnissä. Eräänä päivänä Margo sairastui. Vasiko rauhoitteli naista ja lupasi, että ottaisi itse vastaan naisen luokse tulevat ihmiset. Ja niin tosiaan tapahtui: ennustajan palveluita kaipaavat ihmiset tapasivatkin paikan päällä hurskaan lapsen.
Vasiko puhui heille Jumalan rakkaudesta ja yritti vakuuttaa heille, että he tarvitsivat kristillistä elämää. Jumala antoi Vasikolle profetoimisen lahjan, ja hän puhui vierailijoiden kanssa heidän tulevista ongelmistaan sekä menneisyyden synneistä, joita he eivät edes muistaneet. Vasiko kehotti heitä menemään papin luo synnintunnustukselle ja osallistumaan Pyhään Ehtoolliseen.
Ihmiset hämmästelivät Vasikon käytöstä, ja tapaus aiheutti monia huhuja, jotka alkoivat kiertää Tbilisissä. Niinpä Vasikon äiti, joka oli etsinyt poikaansa kaiken tuon ajan, sai lopulta kuulla hänen asuinpaikastaan. ”Ole kiltti, tule takaisin kotiin ja elä niin kuin tahdot. En puutu valintaasi,” äiti sanoi pojalleen ja oli erittäin iloinen siitä, että oli löytänyt hänet. Vasiko palasi kotiinsa, eikä Barbara enää ollut tiukka poikaansa kohtaan. Kuitenkin hän aika ajoin kehotti poikaansa viettämään normaalia elämää, eikä keskittymään ainoastaan uskonasioihin.
Armeijasta eläkkeelle
Vasiko matkasi Betanian luostariin vähintään kerran kuussa ja avusti siellä iäkkäitä munkkeja erilaisissa luostarin töissä. 16-vuotiaana hän teki pyhiinvaelluksen Martkopin luostariin. Matkan varrella hän tapasi erään kunnioitetun munkin nimeltä isä Aitala. Koko elämänsä ajan isä Gabriel arvosti suuresti isä Aitalaa ja muisteli häntä aina suurella kunnioituksella ja rakkaudella: ”Suuri munkki, jolla oli selvänäkemisen armolahja.”
Vielä yksi kertomus tulisi mainita isä Gabrielin elämästä tältä ajanjaksolta. Kerran kommunistinen hallitus päätti suurentaa erästä julkista puistoa. Puisto oli lähellä vanhan Veran hautausmaata. Sinne oli haudattu ne nuoret georgialaiset sotilaat, jotka olivat kuolleet itsenäisyyssodassa vuonna 1921. Alue raivattiin puskutraktoreilla. Vasiko närkästyi tästä brutaalista teosta. Hän keräsi sotilaiden luut säkkeihin yöllä ja hautasi ne salaa suojaiseen paikkaan.
Vuonna 1949 Vasiko kutsuttiin neuvostoarmeijan palvelukseen. Hän palveli Batumin rajavartioyksikössä. Huolimatta hallinnon ankaruudesta hänen onnistui paastota ja jopa salaa kävellä Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, jossa hän osallistui Ehtoolliseen. Kun Vasiko oli suorittanut pakollisen asepalveluksen, hän palasi kotiinsa. Pian hänet kutsuttiin sairaalaan ja siellä häntä kuulusteltiin hänen lapsuuden näyistään – siitä, kun hän oli 12-vuotiaana nähnyt demonin.
Muutaman päivän kuluttua Vasiko sai todistuksen: hänen sanottiin olevan mielisairas ja häntä kiellettiin työskentelemästä missään asemassa. Hänelle myönnettiin eläke, joka oli tarkoitettu II:n luokan vammaisille. Tämä kuitenkin oli räikeästi vastoin lakia, sillä neuvostolainsäädännön mukaan tuollaisen kategorian potilailla ei olisi ollut asevelvollisuutta armeijassa. Kaikki tämä tehtiinkin neuvostoturvallisuuden ja kommunistisen puolueen ideologian pohjalta: Vasiko pyrittiin tekemään ”vaarattomaksi” kommunistiselle systeemille.
Eläkepäätös antoi kuitenkin Vasikolle mahdollisuuden jatkaa hengellistä elämäänsä vielä suuremmalla innolla. Hän rakensi kotinsa takapihalle pienen keljan itselleen. Siellä hän harjoitti rauhassa ja hiljaisuudessa hengellisiä kilvoituksiaan. Hän kävi myös rukoilemassa ja kuuntelemassa opetuspuheita Sionin katedraalissa.
Vihkimykset
Katolikos-patriarkka Melkisedek IIIxi kiinnitti pian huomionsa nuoreen uskovaan mieheen, joka kävi rukoilemassa Sionin katedraalissa. Melkisedek III:n siunauksesta Vasiko alkoi työskennellä Sionin katedraalin vahtimestarina ja myöhemmin lukijana jumalanpalveluksissa. Hän toimi näissä tehtävissä kaksi vuotta, minkä jälkeen hänet vihittiin tammikuussa 1955 diakoniksi.
Diakonin vihkimystä seurasi pian toinen vihkimys, sillä Vasiko oli kirjoittanut anomuksen, jossa hän totesi mm. seuraavaa: ”Lapsuudestani asti olen vaalinut toivoa, että voisin palvella Jumalaa ja elää luostarielämää. Sen vuoksi pyydän Teitä ystävällisesti hyväksymään nöyrän pyyntöni tulla vihityksi pieneen skeemaan ja saada vihkimyksessä pyhän Gabriel Athosvuorelaisen nimen.”xii Helmikuun 23. päivä diakoni Goderzi-Vasiko vihittiinkin munkiksi Kutaisi Motsametan luostarissa. Vihkimyksessä hän sai todellakin enkelimäisen nimen Gabriel, athoslaisen pyhän Gabriel Ivironilaisen mukaan. Kolme päivää myöhemmin hänet vihittiin pappismunkiksi. Vihkimyksen suoritti Pyhien Pietarin ja Paavalin katedraalissa Kutaisi-Gaenatin eparkian piispa Gabriel (Chachanidze).
Pappismunkki Gabriel kilvoitteli entistä suuremmalla rakkaudella Kristusta ja lähimmäistä kohtaan. Melkisedek III:n siunauksella hän ensin palveli Sionin katedraalissa. Vuonna 1960 isä Gabriel siirtyi Betanian luostariin palvelemaan rakkaan hengellisen isänsä Georgioksen sekä pappismunkki Vasilin (Pirtskhalava) kanssa.
Hallitus sulki Betanian luostarin vuonna 1962. Tuolloin isät Johannes, Georgios ja Vasili olivat kaikki jo kuolleet. Isä Gabriel palasi Tbilisiin. Siellä hän rakensi kotinsa takapihalle yksin seitsenkupolisen kirkon. Vuosina 1962–1965 isä Gabrielilla oli pieni seurakunta ja hän palveli Kaikkeinpyhimmän Kolminaisuuden katedraalissa. Tuosta kirkostaan hän oli myös tulossa toimitettuaan jumalallisen Liturgian Suurena lauantaina vuonna 1965.
Suuri lauantai vuonna 1965 oli 1. toukokuuta
Suuri lauantai sattui vuonna 1965 olemaan myös 1. toukokuuta, työväen suuri juhlapäivä koko kommunistisessa maailmassa. Paljon kansaa ja puolueen poliittista kermaa oli kokoontunut yhteiseen juhlatilaisuuteen ja marssiin. 12-metrinen Leninin muotokuva roikkui ministeriön kokousrakennuksen edessä ja sitä ympäröivät kirkkaat hehkulamput. Koko komeuden kruunasi Leninin kuvan yläpuolelle viritetty banneri, jossa luki valtavin kirjaimin: ”Kunnia Suurelle Leninille!”
Nähdessään kaiken tämän nuori pappismunkki Gabriel teki jotakin ennenkuulumatonta. Hän haki kerosiinia ja tulitikut, livahti Leninin muotokuvan viereen ja sytytti sen tuleen. Liekehtivän kuvan vieressä, hehkulamppujen poksahdellessa rikki, hän alkoi saarnata kauhistuneelle väkijoukolle: ”Tälle kuolleelle ei tarvitse osoittaa kunniaa! Kunnia sen sijaan Kristukselle, joka kukisti kuoleman ja siunasi meidät iankaikkisella elämällä!”
Kun kansa selvisi ensisäikähdyksestään, raivostuneet ihmiset alkoivat heittää isä Gabrielia armottomasti kivillä. Sen jälkeen he hyökkäsivät hänen kimppuunsa talloen hänet jalkoihinsa. Kaupunkiin julistettiin ensimmäisen luokan hälytystila (korkein Neuvostoliitossa). Ainoastaan väkivaltaisuudestaan tunnetun rykmentin väliintulo pelasti isä Gabrielin hengen.
Päästä jalkoihin verinen ja puolikuollut isä Gabriel vietiin turvallisuusosaston sairaalaan. Nuoren pappismunkin leuka oli murtunut, ja hän oli saanut 17–18 muutakin murtumaa. Kukaan ei uskonut, että hän jäisi eloon. Kahden viikon kuluttua KGB:n agentit kuitenkin saattoivat pidättää isä Gabrielin ja alkaa kuulustella häntä. Isä Gabrielia syytettiin neuvostovastaisesta propagandasta.
Isä Gabrielin kidutuksesta vankilassa tai ylipäätään hänen kuulusteluistaan ei ole säilynyt dokumentteja, sillä neuvostoviranomaiset tuhosivat ne. Se kuitenkin tiedetään, että kommunistihallinnon virkamiehet olivat erityisen kiinnostuneita tapauksesta. He näkivät isä Gabrielissa mahdollisuuden päästä käsiksi Kirkkoon, ja sen vuoksi isä Gabrielia vaadittiin tunnustamaan (vastoin totuutta), että hän olisi tehnyt salaliiton Georgian ortodoksisen kirkon kanssa hallintovaltaa vastaan. Vastapalveluksena tunnustuksesta virkavalta lupasi säästää isä Gabrielin kuolemantuomiolta. Useita kuukausia jatkuneista hakkaamisista ja muista kidutuksista huolimatta isä Gabriel pysyi vankkumattomana ja lopulta hänet tuomittiin kuolemaan.
Sensaatiomainen uutinen isä Gabrielin kohtalosta levisi Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin asti. Ulkomaisen lehdistön mielenkiinto tapaukseen heijastui Kremlin politiikkaan, ja kuolemantuomion sijaan pappismunkki Gabriel vietiin mielisairaalaan henkisesti sairaana ihmisenä. Neuvostohallinto suunnitteli pitävänsä hänet psykologis-neurologisessa sairaalassa koko hänen loppuelämänsä.
”Hän on täysin hallusinaatioiden vallassa”
Seuraavassa on mielisairaalan lääkäreiden arvio isä Gabrielista:
Gruusian SNT, Tbilisin kaupungin terveydenhuollon Psykologis-Neurologinen sairaala 19/1 – 1966, Tbilisi, 1, Electronin katu.
#666
Potilas: Vassili Urgebadze, syntynyt vuonna 1929, kuudennen luokan koulutus. osoite: 11, Tetritskaron katu.
Potilasta pidetään kaupungin psykologis-neurologisessa sairaalassa 18.8.1965 alkaen. Hänet tuodaan pakkohoitoon vankilasta. Diagnoosi: psykopaattinen persoonallisuus, jolla taipumusta skitsofreniaa muistuttaviin psykoottisiin [mielen] tyhjyyskohtauksiin. Hänet päästettiin pois sairaalasta 19/XI-65. Anamneesinxiii mukaan hänellä oli näky kummitusmaisesta, sarvekkaasta pahasta hengestä, kun hän oli 12-vuotias… Potilas todistelee, että kaikki paha maailmassa johtuu paholaisesta. 12-vuotiaana hän alkoi käydä kirkoissa, rukoilla, osti ikoneja ja opiskeli kirkollista kirjallisuutta… Hän ei syönyt mitään keskiviikkoisin eikä perjantaisin. Aikuiset ja sotilaat nauroivat hänen hullutukselleen: ”Keskiviikkona Juudas myi Kristuksen kolmestakymmenestä hopearahasta, ja perjantaina juutalaiset papit ristiinnaulitsivat hänet.” Hän oli täysin hallusinaatioiden vallassa. On selvää tapauksesta, että vuoden 1965 toukokuun ensimmäisen päivän marssin aikana hän poltti suuren Leninin muotokuvan, joka roikkui ministeriön kokousrakennuksessa. Kuulusteluissa hän sanoi, että hän teki tämän siksi, että Kristuksen ristiinnaulitsemisen kuvan tulisi roikkua siellä. Hän myös sanoi, ettei ollut mahdollista jumaloida maallista ihmistä. Tämän vuoksi heräsi epäilys hänen psyykkistä terveyttään kohtaan, minkä vuoksi hänet lähetettiin oikeuden psykologi-asiantuntijalle. Tutkimus osoitti, että potilaan paikan ja ajan ja ympäristön taju on hämärtynyt. Hän puhuu itsekseen hiljaisella äänellä: hän uskoo taivaallisten olentojen olemassaoloon, Jumalaan ja enkeleihin jne. Psykopaattina hänen pääpuheenaiheensa on, että kaikki riippuu Jumalan tahdosta jne. Kun hänelle puhutaan, hän varmasti mainitsee Jumalan, enkelit ja ikonit jne. Hän ei kykene oman tilansa kriittiseen arviointiin. Häntä hoidettiin aminazinofrazialla ja symptomaattisella terapialla, minkä jälkeen hän läpäisi valtuuskunnan haastattelun.
Pöytäkirjapaperi #42 1965
Valtuuskunnan puheenjohtaja: lääketieteen kandidaatti, johtava lääkäri T. Abramishvili,
Jäsenet: J. Shalamberidze ja lääkäri Kropov.
Hänet vapautettiin sairaalasta 19. marraskuuta vuonna 1965. Potilaan äiti vei poikansa kotiin. Lääkäri: Lezhava, 19.1.1966
Neuvostolääkäreiden laatima pöytäkirja isä Gabrielin tapauksesta todistaa lähinnä 36-vuotiaan pappismunkin jo varhain syttyneestä rakkaudesta Jumalaa kohtaan (”12-vuotiaana alkoi käydä kirkoissa, rukoilla…”), hänen rukouselämästään (”puhuu itsekseen hiljaisella äänellä”) sekä kilvoittelustaan (”ei syönyt mitään keskiviikkoisin ja perjantaisin”) ja ylipäätään hänen vahvasta uskostaan Jumalan huolenpitoon ja rakkauteen (”kaikki riippuu Jumalan tahdosta”) tilanteessa, jossa moni muu ihminen olisi luopunut uskostaan.
Tämän kaiken lisäksi isä Gabriel vielä puhui urheasti Jumalasta, vaikka hän tiesi siitä koituvan itselleen vain lisää hankaluuksia ja kidutuksia. Hakkaamiset eivät nimittäin päättyneet sairaalassakaan, vaan itse asiassa isä Gabrielin tilanne oli siellä vankilaoloja huonompi. Hoitajien lisäksi häntä pahoinpitelivät toiset potilaat, sillä isä Gabriel suljettiin ajoittain tarkoituksellisesti samaan huoneeseen väkivaltaisten ja mieleltään todella järkkyneiden ihmisten kanssa. Kuten pöytäkirjasta käy ilmi, isä Gabrielille annettiin myös lääkitystä. Kyseisten lääkkeiden tarkoitus ei suinkaan ollut parantaa potilasta, vaan tuottaa neurologista vahinkoa.
Kuitenkaan isä Gabriel ei olisi tuolloin – kuten ei aiemmin 12-vuotiaana eikä myöhemmin jo kuoleman kynnyksellä – voinut elää toista elämää. ”Sielusi kuolee, jos et tee mitään puolustaaksesi uskoasi. Mutta jos kuolet puolustaessasi uskoasi, Taivaan valtakunnan ovet avautuvat edessäsi,” isä Gabriel opetti myöhemmin.xiv
Ulos mielisairaalasta
Mielisairaalan lääkärit kirjoittivat siis lääketieteellisenä loppupäätelmänä kuvauksen Jumalaa miellyttävästä ja hurskaasta elämästä, joka oli täysin neuvostoideologian vastainen. Nouseekin kysymys, kuinka isä Gabriel loppujen lopuksi – seitsemän kiduttavan kuukauden jälkeen – vapautettiin mielisairaalasta?
Vapautumisen puolestapuhujana toimi merkittävästi Avlipi Zurabašvili,xv kuuluisa georgialainen akateemikko ja psykiatri. Hän oli syvästi uskova ortodoksikristitty ja silloisen Georgian patriarkka-katolikos Efraim II:nxvi ystävä. Zurabašvilillä oli suhteita korkeisiin tahoihin ja hän käytti niitä hyväkseen, jotta isä Gabriel saatiin vapautettua.
Kun isä Gabriel pääsi pois mielisairaalasta, kirkolliset tahot eivät kommunistihallinnon pelosta uskaltaneet ottaa häntä takaisin pappismunkkina. Kristuksen tunnustaja joutui vielä kärsimään senkin, että hänet pidätettiin papillisten palvelusten toimittamisesta. Sen vuoksi isä Gabriel osallistui kirkon palveluksiin ja Pyhään Ehtoolliseen yhdessä maallikoiden kanssa. Yhdessä vaiheessa hänet jopa erotettiin joksikin aikaa ehtoollisyhteydestä kommunistien painostuksesta. Myöhemmin kirkon johto kuitenkin katui, ja isä Gabriel saattoi taas osallistua Ehtoolliseen ja toimia pappina.xvii
”1-0!”
Noihin aikoihin isä Gabriel alkoi muuttaa elämäntyyliään. Hän alkoi kävellä Tbilisin kaduilla paljain jaloin. Hiljaisuuden sijaan hän alkoi saarnata kovaäänisesti. Viinistä kieltäytymisen sijaan hän nyt joi ihmisten seurassa ja näytteli humalaista. Hän käyttäytyi kuin mieleltään järkkynyt. Kaupungilla hänelle naurettiin ja häntä pilkattiin.
Nykyinen Pyhän Ninon luostarin igumenia Theodora kertoo isä Gabrielin houkkuudesta: ”Hänen käytöksensä oli ennustamatonta ja selittämätöntä. Hän saattoi tilata taksin ja jättää sen maksamatta tai hän saattoi maksaa kyydistä liikaa. Ilman mitään näkyvää syytä, hän saattoi – loukkaavia sanoja käyttäen – ajaa korkeat virkamiehet tai tavalliset ihmiset pois kirkosta. Viikkoja hän käveli paljain jaloin talvella. Yhtäkkiä hän saattoi pysäyttää liikenteen, kerjätä rahaa tai tanssia ja laulaa aikaan tai paikkaan katsomatta. Hänen asenteensa ihmisiä kohtaan oli aina yksilöllistä. Joitakin hän painoi alas, toisia kehui ja kehotti hyviin tekoihin. Joitakin hän painosti juomaan viiniä pohjanmaan kautta, joitakin kumartumaan maahan ilman siunausta nousta ylös moneen tuntiin. Yritin usein analysoida hänen tekojaan, jotka rikkoivat hyväksyttyjä sosiaalisia normeja, mutta en voinut löytää niistä mitään loogisuutta.”xviii
Isä Gabrielin uusi elämäntyyli jakoi jopa kirkollisten ihmisten suhtautumista häneen – osa alkoi pitää häntä todella mielisairaana tai vähintään juomarina, kun taas toiset näkivät näennäisen hulluuden taakse kätkeytyvän suuren pyhyyden. Ymmärrettävästi tällaista pyhyyttä ja isä Gabrielin äärimmäistä nöyryyttä oli vaikea käsittää. Nunna Jekaterina (Ebralidze) toteaa, että vaikka he näkivät isä Gabrielin kautta tapahtuvan ihmeitäkin, he silti saattoivat hämääntyä hänen houkkuustempuistaan ja ymmärtää häntä väärin. Vasta myöhemmin he tajusivat Kristuksen tähden houkan suuren nöyryyden. ”Piilottaakseen voimansa isä Gabriel halusi näyttää meille heikkoutensa,” nunna Jekaterina toteaa.xix
Samasta todistaa isä Gabrielin sisko Emma, joka muistelee nuoremman veljensä elämää: ”Me emme pystyneet ymmärtämään häntä. Hän oli hienostunut jo lapsuudestaan asti. Sen jälkeen kun hänet vihittiin papiksi, ihmiset kunnioittivat häntä erittäin paljon. Kun isä Gabriel kävi kotonaan, hän meni kirkkoonsa ja itki siellä usein surumielisesti. Kerran hänen kirkkonsa ovi oli auki, ja minä kuulin hänen itkevän. Huolestuin ja astuin sisälle kirkkoon. Kysyin häneltä: ”Vasiko-veljeni, miksi itket? Onko sinulla jokin hätä?” Hän vastasi: ”Siskoni, Kristus syntyi seimeen, mutta ihmiset kunnioittavat minua ja suutelevat kättäni.”
Vaikka isä Gabriel pyrkikin houkkuudellaan eroon ihmisten antamasta kunniasta, erityisesti myöhemmin ihmiset oppivat tuntemaan hänen pyhyytensä ja hänen kätensä suutelukin tapahtui erityisellä tavalla. Kun ihmiset nimittäin pyysivät isä Gabrielilta siunausta, he polvistuivat maahan. Aina kaikki ei kuitenkaan sujunut niin kuin siunauksen pyytäjät olivat suunnitelleet, mistä todistaa nykyisen metropoliitta Jesajan (Chanturia) kertoma tapaus. Metropoliitta paljastaa, että kerran kaksi sisarusta oli kohdannut isä Gabrielin kadulla. Iloissaan he riensivät pyytämään häneltä siunausta, mutta vesisateen kastelema mutainen maa ei houkutellut polvistumaan. Niinpä sisaruspari, Nata ja Manana, päättivät pyytää siunausta vain hieman kumartumalla. Kun he kumartuivat… isä Gabriel heittäytyikin yhtäkkiä mutaiseen maahan. Silloin sisarusten oli pakko seurata vanhuksen esimerkkiä. Mutainen isä Gabriel siunasi mutaisen kaksikon, iski sitten silmää ja sanoi: ”1-0!”xx
Banderolliviitta
Isä Gabrielin elämäntyyli ei miellyttänyt kommunistisia viranomaisia. Hänet kutsuttiin usein turvallisuusosaston kuultavaksi ja kotiin hän palasi aina armottomasti hakattuna – joskus jopa niin pahasti, ettei hän kyennyt kävelemään ilman apua. Näiden ”kuulustelujen” lisäksi 1960-luvun lopulla tehtiin päätös, että isä Gabrielin kelja-kirkko oli tuhottava. Näin myös tehtiin… kahdesti. Ja isä Gabriel korjasi tuhotun kelja-kirkkonsa nopeasti… kolme kertaa. Hän ei kuitenkaan palauttanut kirkkoaan alkuperäiseen muotoonsa, vaan seitsemän kupolin sijaan hän rakensi siihen yhden suuren kupolin.xxi Loppujen lopuksi neuvostovallan poliisilaitoksen johtaja, silloinen alueen puoluekomitean sihteeri, tuli isä Gabrielin luo salaa ja pyysi häneltä henkilökohtaisesti anteeksi.
Joskus ateistisen hallinnon viranomaisetkin jäivät avuttomiksi isä Gabrielin urhean houkkuuden edessä. Näin kävi esimerkiksi kerran Rustavelin kadulla,xxii minne isä Gabriel oli asettunut eräänä päivänä istumaan. Vierellään hänellä oli kaksi ikonia sekä kädessään risti. Hän saarnasi kovaan ääneen. Paikalle saapuneet miliisit vaativat useaan otteeseen, että hänen tulisi lopettaa. Isä Gabriel oli kuin ei olisi kuullutkaan heitä. Mikään ei auttanut, joten miliisit istuttivat isä Gabrielin moottoripyöränsä sivuvaunuun. Matka kohti paikallista poliisiasemaa alkoi. Isä Gabriel käytti tilaisuuden hyväkseen. Risti kädessään hän nousi seisomaan sivuvaunussa ja – ajomatkan aikana – alkoi saarnata jylisevällä äänellä: ”Rakastakaa Herraamme Jeesusta Kristusta! Rakastakaa eläväksitekevää Ristiä!” Moottoripyörä porhalsi eteenpäin, ja isä Gabrielin munkkiviitta liehui kuin banderolli… ”Mitä te oikein teette?” tiukkasivat miliisit vihaisesti isä Gabrielilta. ”Tehän tässä annatte minulle kyydin kaupungin läpi,” pyhä vastasi. Miliisit pysäyttivät moottoripyörän. ”Olkaa hyvä ja häipykää!”xxiii
Myös nunna Nino (Peikrishvili) muistelee, kuinka isä Gabriel taltutti sanoillaan poliisit. Nunna Nino kertoo kommunistihallinnon aikaan eläneistä Kristuksen palvelijoista, jotka puhuivat julkisesti Jumalasta ja rohkaisivat ihmisiä pitämään kiinni uskosta. Joukkoon lukeutui myös naisia. Kerran eräs tällainen nainen, Nino Khatiashvili, julisti kirkossa: ”Kristus on totinen Jumala! Me kaikki kannamme itsessämme Jumalan kuvaa! Sisaret ja veljet, luottakaa Jumalaan, joka ristiinnaulittiin pyhällä ristillä meidän pelastuksemme tähden! Älkää tuhotko kirkkoja!” Paikalle saapuivat poliisit, joiden oli tarkoitus hajottaa kirkkoon kokoontunut väkijoukko. He eivät kuitenkaan mahtaneet mitään Ninolle, joka heittäytyi maahan kädet levällään ja jatkoi saarnaamistaan. Tuolloin paikalla ollut isä Gabriel puhutteli poliiseja: ”Maalliset enkelit, onko meidän vikamme, ettette te voi nähdä Jumalaa? Antakaa meille mahdollisuus ylistää Häntä.” Hämmentyneet poliisit jättivät Ninon sekä muut kristityt rauhaan ja lähtivät kirkosta. ”Kaikki muut kutsuvat meitä koiriksi, mutta hän nimittää meitä enkeleiksi,” poliisit sanoivat mennessään.xxiv
Kanakoppiin ja vanhaan torniin
Kuten edellä kerrottiin, isä Gabrielin harras toive oli ollut jo vuonna 1941 saada kelja Samtavron Pyhän Ninon nunnaluostarista. Tuolloin 12-vuotiaan pojan anomus Jumalanäidille sai vastauksen kolme vuosikymmentä myöhemmin. Vuonna 1971 isä Gabriel nimitettiin Samtavron luostarin ja hengellisen seminaarin papiksi. Tehtävään hänet siunasivat koko Georgian katolikos-patriarkka Efraim II ja silloinen seminaarin johtaja, metropoliitta Ilja, joka valittiin myöhemmin patriarkan istuimelle.xxv Isä Gabrielille annettiin pysyvästi omaksi keljaksi luostarin Vanha torni. Joskus isä Gabriel sanoi aidosti iloissaan: ”Meidän Vapahtajamme ja Valtiattaremme armosta ja kahden patriarkan siunauksesta minulle on annettu tämä kelja!”
Vuodesta 1972 aina vuoteen 1990 isä Gabriel teki pyhiinvaelluksia kirkkoihin ja luostareihin, jotka oli joko tuhottu tai autioituneet kommunistisen hallinnon painostuksen johdosta. Kaukaisiin, vaarallisiin tai vaikeakulkuisiin paikkoihin isä Gabriel matkasi aina yksin. Muuten hänellä oli aina mukanaan paljon toisia uskovia ihmisiä, jotka auttoivat häntä jollakin tapaa.
Isä Gabrielilla oli tapana sanoa: ”Uskokaa aina, ettei työmme ole turhaa. Vaikka monet kirkot ja luostarit ovat tänä päivänä tuhottuja tai kiinni, Jumalan lähettämä pyhä Enkeli näkee meidän ahkerointimme ja kuulee anomisemme. Iloissaan enkeli kantaa rukouksemme Jumalan eteen ja tekee Hänet tietoiseksi niistä. Meistä on nyt vaikea tehdä näitä asioita. Me kuljemme lumen ja loskan läpi ja pidämme opetuspuheita muovifolion peittäminä, mutta tulee aika, jolloin nämä kirkot ja luostarit kunnostetaan ja jumalanpalveluselämä alkaa uudelleen.” (Tämä vaikutti tuohon aikaan todella mahdottomalta).
Kahden patriarkan siunaamasta keljastaan isä Gabriel muutti vuonna 1987 luostarin entiseen kanalaan. Tämä pieni vaja sijaitsi luostarin pihalla niin sanotulla Kavlovanilla, pienellä saksanpähkinäpuiden reunustamalla kujalla. Autioksi jäänyt hökkeli oli talvipakkasilla erittäin kylmä: siinä ei ollut mitään lämmitystä ja seinissä oli 2–3 cm:n rakoja. Tämän lisäksi tila oli todella pieni – isä Gabriel ei voinut edes suoristaa itseään kunnolla. Tästä keljastaan isä Gabriel kuitenkin poistui äärimmäisen harvoin. Hän jätti sen vain kolmeksi päiväksi tai viikoksi kerrallaan ja sitten palasi asuinpaikalleen.
Vuonna 1990 isä Gabriel kuitenkin päätti tehdä muutoksen elämässään. Hän kaipasi pelkästään rukousta ja meni sitä varten Šiomghvimen luostariin, jossa hän oli päättänyt elää erakkoelämää. Siellä hän kuitenkin sai jumalallisen ilmestyksen: hänen tuli palata Samtavron luostariin ja palvella ihmisiä siellä. Tuosta päivästä lähtien aina kuolemaansa saakka isä Gabriel eli kahden patriarkan siunaamassa keljassaan, vanhassa tornissa. Hän otti vastaan pyhiinvaeltajia rippi-isänä ja palveli lähimmäisiään epäitsekkäällä omistautumisella.
Vieraanvarainen paastoaja
Isä Gabriel oli erittäin vieraanvarainen. Ennen terveytensä heikkenemistä hän valmisti usein henkilökohtaisesti vierailleen aterioita. Eräs Samtavron luostarissa keittiötöissä ollut nainen muistelee, kuinka isä Gabrielilla oli tapana opettaa nunnille ”fantastisia keittotaitoja samalla kun hän puhui rakkaudesta, kuuliaisuudesta ja uskon vahvistamisesta.”xxvi Kun isä Gabriel ei kyennyt enää kokkaamaan, hän pyysi keljapalvelijaansa, nunna Paraskevaa (Rostiashvili), tai jotakin toista valmistamaan vierailleen ruokaa.
Isä Gabrielin vieraanvaraisuus ruokapöydässä kumpusi hänen rakkaudestaan kaikkia ihmisiä kohtaan. Šiomghvimen luostarin Igumeni Mikael muistelee, kuinka hän ja hänen ystävänsä juuri yhdestä ruokapöydästä noustuaan päätyivät isä Gabrielin runsaaseen pöytään. Piispa Daniel oli tarjoillut nuorukaisille Samtavrossa aterian, ja he olivat jo lähdössä kohti kotia, kun vanhasta tornista kuuluva isä Gabrielin ääni pysäytti heidät: ”Minnekäs te olette matkalla? Ettekö tarvitse minun siunaustani?” Nuoret miehet suuntasivat askeleensa isä Gabrielin luo. He olivat piispallisista tarjoiluista jo aivan täpötäynnä, mutta isä Gabrielin kutsusta ei sopinut kieltäytyä. ”Te voitte tulla tänne luostariin niin kuin itse tahdotte, mutta täältä lähteminen on kiinni minun tahdostani,” isä Gabriel totesi vierailleen ja ohjasi nämä ruokapöydän ääreen. ”Nyt kestitsen teitä niin kuin minulla oli ennen tapana,” hän jatkoi ja höysti ruokahetken huumorilla, kauniilla eleillään sekä kirkkolauluilla. ”Se oli todellinen juhla,” igumeni Mikael kertoo.xxvii
Vaikka isä Gabriel oli erinomainen kokki ja vieraanvarainen isäntä, hänen ei itse kuitenkaan juuri koskaan nähty syövän mitään. Isä Gabrielin paastokilvoittelua saivat todistaa niin luostarin nunnat kuin useat vieraatkin. Ajoittain hän jopa sairastui ankarasta paastokilvoittelustaan. Houkkana isä Gabriel saattoi kuitenkin näytellä vatsanpalvojaa. Esimerkiksi yhden Suuren paaston aikaan hän ryntäsi kesken palveluksen kirkkoon ja kovaäänisesti itki ja valitti: ”Kissat ovat vieneet minun makkarani!”xxviii Toisella kertaa puolestaan igumenia Ketevan (Kopaliani) kyseli isä Gabrielilta hänen vointiaan. Isä Gabriel katsoi nunnaan ja vastasi: ”Kuinka voisin voida, Sisareni ja Äitini! Minähän syön ja juon, juon ja syön. Näin yltäkylläiset ruoat ja juomat olisivat tehneet jopa faraot kateellisiksi. En tiedä, mitä voisin tehdä kaikella tällä ruoalla. Ole hyvä, ota sinä tästä.”xxix
Loppujen lopuksi isä Gabrielille sekä syöminen että ruoasta paastoaminen olivat vain keinoja päästä lähemmäs Jumalaa ja niiden avulla hän myös ohjasi muita lähemmäs tätä ihmiselämän tarkoitusta. ”Kun olette aterialla, muistakaa ihmisiä, jotka ovat tarpeessa: nälkäisiä, janoisia, kärsiviä. Sillä tapaa opitte vetämään puoleenne jumalallisen Armon,” isä Gabriel opetti.xxx Ja samanlaisen vastauksen hän antoi, kun häneltä kysyttiin, kuinka Jumalan valtakuntaa pystyi etsimään (vrt. Matt. 6:33). ”Kun syötte, teidän tulee muistaa, että on nälkäisiä, janoisia ja kärsiviä ihmisiä. Rukoilkaa heidän puolestaan, rukoukset voivat siirtää vuoria,”xxxi isä Gabriel opetti aterioimisesta.
Kerran eräs munkki puolestaan tiedusteli isä Gabrielilta, mitä paastoaminen oikein merkitsee. ”Pikkuhetki,” sanoi isä Gabriel ja alkoi sitten luetella munkin syntejä aina hänen lapsuudestaan asti. Tuolloin munkki vajosi polvilleen katumuksen voimasta. Heti isä Gabriel muuttui iloiseksi ja alkoi tarjoilla vieraalleen ruokia. Synnintunnossaan munkki sanoi synkästi: ”Kuinka voisin syödä tällaisessa tilassa?” Isä Gabriel sanoi: ”Sitä tarkoittaa paasto – kadut syntejäsi niin että unohdat syömisen.”xxxii
Äitien isä
Isä Gabrielin pyhässä persoonassa oli paljon sellaista, mikä teki hänet erityisen hyväksi nunnaluostarin hengellisenä isänä, vaikka hän luonnollisesti auttoi luostarielämän polulla munkkejakin. Joka tapauksessa hänen omakohtaiset kokemukset kilvoittelusta olivat apuna niin tuleville luostarinjohtajille kuin muillekin luostariasukkaille. Hänen selvänäköisyyden armolahjansa ja houkkuutensa olivat puolestaan usein tarpeen tapauksissa, joissa vaadittiin hieman reippaampaa otetta luostarikasvatuksessa. Isä Gabriel tiesi, kuinka auttaa kutakin yksittäistä luostariasukasta seuraamaan Kristusta.
Isä Gabriel esimerkiksi osoitti, että tie luostarinjohtajaksi vaati karvaan maljan juomista – konkreettisesti. Tuleva Igumenia Ketevan oli ollut vielä kuuliaisuussisar, kun isä Gabriel oli kerran lukinnut koko sisariston sisälle trapesaan.xxxiii Hän ei päästänyt ketään lähtemään. Tämän jälkeen isä Gabriel oli käskenyt Ketevania hakemaan vesimaljan. Kaikkien nunnien tuli pestä siinä kätensä. Maljan puhdas vesi muuttui likaiseksi, ja sitten Ketevan sai uuden käskyn isä Gabrielilta: ”Juo tuo vesi viimeiseen pisaraan.” Ketevan yllättyi: ”Koko maljako?” ”Pohjanmaan kautta,” vastasi isä Gabriel.
Ketevan ei kieltäytynyt – sanaakaan sanomatta hän joi kokonaisen maljallisen likavettä. Nunna Pelagia (Ksovreli) muisteleekin, että oli ihmetellyt sitä, kuinka sisar oli pystynyt juomaan veden oksentamatta. Tämän jälkeen isä Gabriel kuitenkin halasi Ketevania lempeästi ja siunasi hänet. Tapaus oli eräänlainen ennustus siitä, että Ketevanista tulisi koko sisariston johtaja. Ja samalla se oli osoitus, että ajoittain tämä kuuliaisuustehtävä tulisi olemaan vaikea. Vuonna 1991 äiti Ketevanin kaulaan ripustettiinkin Igumenian raskas risti, jonka kantaminen ei tosiaan aina ollut helppoa.xxxiv
Luostarinjohtajista yleensä isä Gabriel opetti, että heidän arvonsa ei ollut siinä kunnianimessä, joka heille oli annettu. Sen sijaan arvo piili mahdollisuudessa nöyrtyä ja saavuttaa nöyryyden hyve. ”Joillekin luostarin johtajuus annetaan pelastukseksi, toisille se tulee tuhoksi,” isä Gabriel sanoi. Kiusausten myrskyt eivät kuitenkaan riepotelleet ainoastaan luostarinjohtajia. Ylipäätään luostarielämä oli – isä Gabrielin sanojen mukaan – taistelua. Se oli pyrkimystä päästä lähemmäksi Jumalaa, todellista sotaa viimeiseen hengenvetoon asti. ”Täydellisyyden saavuttaakseen täytyy käydä läpi kiusausten tuli,” isä Gabriel opetti.xxxv
Kuinka isä Gabriel sitten valmisti nunnia tähän taisteluun? Nunna Thekla (Oniani) kertoo, kuinka hänellä oli alussa vaikeuksia luostarielämään sopeutumisessa. Keskiyöllisten rukousten aikaan häntä alkoi epäilyttää. Ajatukset hiipivät hänen sisimpäänsä: ”Haluatko käyttää koko elämäsi nousemalla ylös puolenyön aikaan ja rukoilemalla aamuun asti ja sitten tehdä töitä koko päivän ilman hengähdystaukoa? Olet niin nuori, sinähän pilaat itsesi, oletko tullut hulluksi?”
Kun nunna Thekla palasi keljaansa aamulla, hän tapasi matkalla isä Gabrielin. Kyyneleet valuivat pitkin isä Gabrielin kasvoja, ja hän sanoi: ”Niin kaunis, niin nuori! Nousta keskiyöllä, rukoilla… aiotkos jäädä tänne?” Nunna Thekla järkyttyi: isä Gabriel toisti ääneen koko hänen ajatuskulkunsa. ”Olin häpeissäni. Oli Jumalan siunaus, että saisin seurata pyhän Ninon jalanjälkiä tällä pyhällä paikalla. Kuinka olin voinut sallia itselleni tuollaisia ajatuksia?” nunna Thekla tunnustaa.xxxvi
Kaikki juotavat maljat eivät kuitenkaan olleet karvaita. Nykyinen Kristuksen kirkastumisen luostarin igumenia Mariam (Mikeladze) kertoo ensimmäisestä Pääsiäisestään kuuliaisuussisarena. Kun kello lähestyi puoltayötä, kaikki olivat hieman hermostuksissaan. Kukaan ei oikein tiennyt, kenen tehtävä oli soittaa kelloja, ketkä kantaisivat ikoneita ja ketkä puolestaan kirkkolippuja. ”Olimme huolissamme ulkonaisista asioista ja unohdimme tärkeimmän.” Kaikki kuitenkin muuttui siinä hetkessä, kun isä Gabriel ryntäsi sisälle kirkkoon. ”Kristus nousi kuolleista!” hän huudahti. ”Totisesti nousi!” vastasivat nunnat, ja sen jälkeen asiat sujuivat ongelmitta.xxxvii
”Kristus ei kävellyt mattojen peittämillä kaduilla”
Isä Gabrielilla oli erityinen lahja saada ihmiset – erityisesti luostariasukkaat – ymmärtämään nöyrtymisen merkitys. Ristin tien kulkeminen ei merkinnyt maailmallisessa mielessä kunnioitettua elämää, ja tästä isä Gabrielilla oli paljon henkilökohtaista kokemusta. ”Kristus ei kävellyt mattojen peittämillä kaduilla. Hän oli yksinkertainen: tekopyhyys ja pöyhkeily olivat Hänestä iljettäviä. Kristuksella oli yllään ainoastaan yksi tunika, jonka Hänelle oli tehnyt Kaikkeinpyhin Jumalanäiti,” isä Gabriel opetti.xxxviii
Kuinka isä Gabriel sitten opetti nöyryyttä omille hengellisille lapsilleen, Samtavron nunnille? Nunna Nana (Agladze) tunnustaa, että yhdessä vaiheessa turhamaisuuden ajatukset kiusasivat häntä ja onnistuivat voittamaan hänet puolelleen. Isä Gabrielilla oli kuitenkin parannuskeino valmiina. Kun nunna oli aikonut mennä hänen luokseen saadakseen siunauksen, isä Gabriel alkoikin huutaa: ”Hänestä ei ole yhtikäs mihinkään! Potkaiskaa hänet ulos!” Nöyryytettynä nunna Nana luikki tiehensä ja samalla luikkivat nopeasti matkoihinsa turhamaiset ajatuksetkin. Oppitunti ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Seuraavana päivänä nunna Nana oli ohittamassa isä Gabrielin keljaa, kun sen sisältä alkoi kuulua jälleen huutoa: ”Jopas jotakin! Itse Rooman paavi on tullut ottamaan siunausta minulta, syntiseltä!” Tämä tyynnytti lopullisesti omahyväisten ajatusten myrskyn nunna Nanan elämässä. Myöhemmin isä Gabriel ohjasi nunnaa sanoilla: ”Jumala sallii kaikki koettelemukset. Niiden tarkoitus on testata meitä.”xxxix
Myös tuleva igumenia Mariam oppi, että luostarielämän aakkosia ei opittu kirjoista. ”Se oli aikaa, jolloin päätin ryhtyä nunnaksi. Minun yleistietoni perustui kirjoihin, eikä kokemukseen,” tuleva igumenia paljastaa alkutaipaleestaan luostarielämässä ja jatkaa: ”Hyödyllisin saamani asia isä Gabrielilta oli, että hän rikkoi sen luostarielämän stereotypian, jonka olin luonut itselleni.” Kuinka tämä sitten tapahtui?
Kun nunna Mariam halusi vetäytyä yksinäisyyteen, ajattelemaan vain Jumalaa, isä Gabrielin ääni tunkeutui hänen hartaaseen maailmaansa. ”Tulkaa nopeasti, tehkää keittoa, älyköt ovat saapuneet,” isä Gabriel huusi ja sai nuoren luostarikilvoittelijan ärtymään. Toisella kertaa isä Gabriel taas katkaisi tulevan igumenia Mariamin rukouksellisen hetken, kun hän nappasi nunnalta rukouskirjan ja huudahti kysymyksen: ”Miksi sinä oikein häiritset Herraa?!”xl
Nunnien lisäksi isä Gabriel pyrki antamaan mahdollisuuksia myös muillekin nöyryyden jumalallisen hyveen saavuttamiseen. Nunna Paraskeva, isä Gabrielin keljapalvelija kertoo, että isä Gabrielilla oli tapana istua portaikon yläpäässä ja tarkkailla sieltä tapahtumia. Kerran sitten eräs pappi oli laskeutumassa portaita alas, ja isä Gabriel kysäisi nunna Paraskevalta: ”Haluatko, että hieman ravistelen häntä?” Nunna Paraskeva kertoo pelästyneensä, mutta isä Gabriel alkoi puhutella pappia todella tylysti. Hän ei säästellyt sanojaan, vaan ryyditti niitä vielä herjaavilla slangi-ilmaisuillakin. Pappi pysähtyi niille sijoilleen portaille. Rauhallisesti hän vastasi isä Gabrielille: ”Isä Gabriel, minähän olen tuota paljon pahempi.” Ilahtunut isä Gabriel halasi pappia rakastavasti. ”Sinä olet minun veljeni,” pyhä vanhus sanoi nöyrälle papille.xli
”Katso hänen sydämeensä”
Isä Gabrielin antamat nöyryyden oppitunnit saattavat kuulostaa julmiltakin, mutta kaikkien hänen tekojensa takana oli lähimmäisen rakkaus. Hän pyrki jatkuvasti tuomaan kaikki lähemmäs Jumalaa, eikä hän tehnyt mitään eroa ihmisten välillä. Hänellä oli myös herkkyyttä nähdä, miten parhaiten ohjata aina tietyssä tilanteessa tiettyä kilvoittelijaa. Hänen mukaansa tällaista herkkyyttä ei kuitenkaan pitänyt olla ainoastaan rippi-isillä ja hengellisillä ohjaajilla vaan kaikilla luostariasukkailla. ”Aito munkki on se, jonka sydän on yhtä huomaavainen kuin naisen,” isä Gabriel opetti.xlii
Niinpä esimerkiksi edellä mainittu igumenia Mariam kertoo, kuinka hän saattoi joskus olla välinpitämätön tai jopa tuomitseva isä Gabrielia kohtaan ja siitä huolimatta aina tuntea itseään kohtaan säteilevän isä Gabrielin rajattoman rakkauden. ”Hän tiesi, milloin häntä tuomittiin, mutta hän antoi meille jatkuvasti anteeksi. Oli hetkiä, jolloin ainoastaan isä Gabriel ymmärsi sisäisen tilani, ja hän oli valmis antamaan tukensa: hän ei koskaan ollut välinpitämätön,” igumenia Mariam sanoo.xliii
Isä Gabrielin omistamasta toisten ihmisten sisäisen tilan ymmärryksestä kielii myös erään nunna Nanan (Kutateladze) kokemus. Nunna oli ollut keittiössä pesemässä astioita, kun isät Gabriel ja Nikolaos olivat tulleet sisään. ”Olin iloinen nähdessäni heidät, mutta en puhunut heille, koska olin kiireinen, eikä minulla ollut siunausta puhua heidän kanssaan,” nunna Nana kertoo ja jatkaa: ”Isä Nikolaos oli yllättynyt ja kysyi isä Gabrielilta: ’Miksi hänellä on tuollainen ilme kasvoillaan?’ Minä loukkaannuin. Isä Gabriel kuitenkin vastasi: ’Katso hänen sydämeensä.’ Hänen sanansa lohduttivat minua.”xliv
”Kuka sinulle kertoi, että olen profeetta?!”
Useat ihmiset saattoivat todistaa isä Gabrielin ihmeellisestä kyvystä ”lukea ajatuksia”. Hänellä oli tapana vastailla ihmisten esittämättömiin, ainoastaan ajatuksissa lausuttuihin, kysymyksiin. Aiemmin mainitun nunna Theodoran tavoin esimerkiksi skeemanunna Nino (Dashniani) mainitsee, kuinka hänkin oli ensikerran isä Gabrielin luo saapuessaan ihmetellyt mielessään, mistä isä Gabriel oli saanut niin paljon ikoneita. Ja niin kuin äiti Theodoralle isä Gabriel oli välittömästi vastannut skeemanunna Ninollekin: ”Roskakasoista.”xlv
Ikoneihin liittyi myös nunna Paraskevan kertomus. Isä Gabrielin keljapalvelija kertoo, kuinka kerran eräs isä Gabrielin keljassa vieraillut nainen pyysi vanhukselta yhtä ikonia. Kuullessaan naisen pyynnön nunna Paraskeva oli ollut yllättynyt naisen julkeudesta: hän tiesi, kuinka rakkaita kaikki ikonit olivat isä Gabrielille. Isä Gabriel oli kuitenkin välittömästi ottanut seinältään yhden ikonin… ja vielä ristinkin. Hän oli ojentanut molemmat naiselle. Tuolloin nainen oli heittäytynyt vanhuksen jalkoihin. ”Olette lukeneet ajatukseni! Minä halusin niin paljon saada myös ristin! Kiitos oikein paljon,” nainen oli huudahtanut.xlvi
Toisella kertaa isä Gabriel oli auttanut selvänäköisyydellään ihmisiä synnintunnustuksella. Arkkimandriitta Savvas (Kutchava) kertoo, kuinka eräät nuorukaiset olivat tulleet isä Gabrielin luo ripille, ”mutta heillä oli vaikeuksia päästä alkuun”. Isä Gabrielilla oli kuitenkin ollut ratkaisu tilanteeseen: ”lempeästi hän alkoi paljastaa jokaiselle heidän salaisia syntejään, eikä kenelläkään ollut niihin enää mitään lisättävää.”xlvii
Isä Savvakselta saadaan kuulla myös erään nuoren tytön tapauksesta. Tuo tyttö oli nimittäin ”kuullut isä Gabrielin lahjoista. Eräänä iltana, ehtoopalveluksen jälkeen, tyttö päätti vierailla isä Gabrielin luona. Nuori neito seisoi isä Gabrielin keljan oven takana eikä uskaltanut mennä sisälle. ’Jos hän on niin suuri profeetta, miksi hän ei näe minun tilaani,’ tyttö ajatteli itsekseen. Yhtäkkiä isä Gabriel ilmestyi keljastaan. Kädet puuskassa hän huudahti: ’Kuka sinulle oikein kertoi, että minä olen profeetta?! Sinua pelotti tulla ja silti olet tullut!’ Sitten isä Gabriel ohjasi tytön sisälle keljaansa. Heidän keskustelunsa kesti pitkän aikaa. Sen aikana tyttö unohti kysyä häneltä eräästä ’Mandli’-sanomalehden jutusta, johon hän olisi halunnut tulkintaa. Kun tyttö oli jo lähdössä, isä Gabriel pysäytti hänet ja sanoi: ’Jos luet sanomalehteä ja siellä on jotakin, mitä et ymmärrä, voit kysyä minulta.’ Tyttö oli ihmeissään.”xlviii
”Minä olen täällä, omalla Athosvuorellani”
Isä Gabrielin ennaltanäkemisen armolahja toi hänelle puolestaan tuskaa, josta toiset ihmiset olivat autuaan tietämättömiä. Hän saattoi nähdä ennalta, kuinka joku nunna tulisi luopumaan luostarielämästä tai vihittävä piispa päätymään skismaan. Erityistä tuskaa hän tunsi koko kansansa puolesta. ”Voi sitä munkkia, joka ei jaa oman kansansa tuskaa,” isä Gabriel opetti.xlix
Oli vuoden 1991 marraskuu, ja poliittinen tilanne Georgiassa oli epävakaa. Kuitenkin ainoastaan isä Gabriel tunsi tulevien onnettomuuksien vaaran. Hänellä oli tapana sanoa: ”Verta Rustavelin kadulla! Verta! Georgialaisten verta!” Kun Rustavelin pääkadulla alkoivat aseelliset levottomuudet, ja georgialaiset ampuivat toisia georgialaisia, isä Gabriel soitti Samtavron kelloja ja valitti. Hän tiukensi paastoaan ja kieltäytyi kokonaan ruoasta. On vaikea edes kuvata, kuinka uutterasti hän valitti ja itki ja pyysi Jumalaa ja Jumalansynnyttäjää pelastamaan Georgian.
Isä Gabriel oli varma, että Georgia oli – kaikesta huolimatta – Jumalanäidin arpaosa. Tästä todistaa muun muassa keskustelu, joka käytiin, kun Athosvuoren Kseropotamoksen luostarin igumeni, arkkimandriitta Joosef ja hänen veljestönsä saapuivat Georgiaan. He vierailivat Samtavrossa ja ottivat siunauksen isä Gabrielilta, joka kuitenkin ensitöikseen nuhteli isä Joosefia: ”Kuinka julkesit sanoa uhmakkaasti Neitseelle, että ’hän on hylännyt Georgian’. Me olemme Jumalanäidin rukousten ja suojelevan armon alla, mutta sinä et sitä näe ja tuomitset meitä!” Kuullessaan tämän isä Joosef kauhistui ja pyysi anteeksiantoa.
Rakkaudellisesti isä Gabriel halasi kreikkalaista vierasta ja kutsui hänet pöytään. Saatiin tietää, että ennen Samtavroon tuloaan kreikkalaiset isät olivat vierailleet Svetitskhovelin katedraalissa. Tiukka poliittinen ja taloudellinen tilanne Georgiassa sekä vähän aikaa sitten ateistisesta vallasta vapautuneen kansan hengelliset vaikeudet olivat syynä sille, että kunnioitettu arkkimandriitta oli pahoillaan Georgian puolesta. Hän oli ajatellut itsekseen: ”Jumalanäiti, sinä olet hylännyt Georgian!”
Jättäessään hyvästejä innostuneet isät ehdottivat munkki Gabrielille, että hän tulisi heidän mukaansa Athokselle. Isä Gabriel kuitenkin kieltäytyi ja sanoi: ”Minä olen täällä, omalla Athosvuorellani. En vaihda Georgiaani Athokseen.”
Ihmeidentekijä
Nöyryydessään isä Gabriel piilotti lähes kokonaan ihmeidentekemisen armolahjansa. Ainoastaan äärimmäisissä tapauksissa – silloin kun kristillisen uskon perusta, oppi yksiolennollisesta Kolminaisuudesta oli haastettuna – hän ilmaisi kykynsä tehdä ihmeitä. Sen kyvyn hänelle oli antanut Jumala, jotta jumalallinen totuus tulisi ilmi.
Kerran isä Gabrielin luona kävi eräs georgialainen vieras, joka harjoitti hindulaisuutta. Vieras kävi usein gurunsa luona Intiassa ja viipyi siellä pitkiä aikoja. Kun hän saapui isä Gabrielin luo, tämä otti käteensä leivän ja teki sen yli ristinmerkin ja lausui: ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Ihmeellisesti leipä muuttui tulenliekiksi, vedeksi ja vehnäksi. ”Katsohan ja ota opiksesi! Sama on Pyhän Kolminaisuuden kolmen Persoonan kanssa, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kanssa,” isä Gabriel sanoi vieraalleen. Sitten hän teki taas ristinmerkin, ja vesi, vehnä ja tuli muuttuivat takaisin leiväksi. ”Niin kuin tämä leipä on kokonainen, eikä sitä voida jakaa, sama on Pyhän Kolminaisuuden kanssa – Jumala on yksiolennollinen ja jakamaton,” isä Gabriel opetti hämmästynyttä vierastaan.
Leivän muuttuminen tuleksi, vedeksi ja vehnäksi on varhaisten kirkkoisien tason ihme. Samantyylisen ihmeen teki Jumalan voimalla nimittäin aikanaan pyhä Spiridon, Trimythusin piispa, kun hän todisti tiilestä tulleen saven, veden ja tulen avulla Pyhästä Kolminaisuudesta Nikean ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 325.
Kuitenkaan Jumalan ihmeet eivät tähtää muuhun kuin ihmisten pelastukseen. Tämän vuoksi Jumalan ihmiselle antamaa mahdollisuutta katumukseen voidaan ehkä pitää yhtenä suurimpana ihmeenä, sillä se on kaikkien ihmisten ulottuvilla – ihmisen hengelliseen tasoon katsomatta. Tällaisesta ihmeestä todistivat erään kerran myös Samtavron nunnat hieman erikoislaatuisen tapahtumasarjan kautta. Tapauksesta kertoo nunna Jekaterina (Ebralidze), joka muistelee, kuinka eräänä päivänä isä Gabriel istui luostarin pihalla olevalla penkillä. Sitten vanhus nousi nopeasti ylös, meni keljaansa (ilmeisesti rukoilemaan) ja palasi sitten taas istumaan samalle paikalle.
Yllättäen luostarin pihalle ilmestyi vahvasti meikattu, kaunis nainen. Yllään naisella oli – luostariasuna tyypillisemmän – hameen sijasta housut. Hän kiiruhti isä Gabrielin luo ja kaikkien järkytykseksi istahti tämän syliin. Sitten nainen alkoi suukotella isä Gabrielia. ”Olet niin komea, isä Gabriel. Minä jumaloin sinua. Haluan tulla luoksesi uudelleen…” nainen alkoi leperrellä. Hämmentyneet nunnat katselivat luonnotonta tilannetta, eivätkä tienneet, mitä tehdä. Isä Gabriel kuitenkin katsoi taivasta kohden ja kuunteli naista hiljaa. Kun nainen sitten lopulta oli päättänyt puheensa, isä Gabriel vastasi hänelle: ”Tule vain, Makvala.” Makvala oli tuon naisen nimi – ja sen kuullessaan nainen heräsi kuin unesta, pomppasi ylös isä Gabrielin sylistä ja juoksi pois paikalta. Isä Gabriel puolestaan vetäytyi taas keljaansa rukoilemaan.
Seuraavana päivänä nainen tuli uudelleen. Nyt hänellä ei ollut lainkaan meikkiä. Hän oli pukeutunut hameeseen ja peittänyt päänsä huivilla. Hän itki isä Gabrielin keljan ovella. ”Tiedän, ettette avaa ovea, enkä koskaan enää näe teitä. Antakaa anteeksi häpeämätön käytökseni,” nainen sanoi. Lisäksi hän vielä kiitti isä Gabrielia siitä, että tämä oli muuttanut hänen elämänsä. Nunna Jekaterina sanoo, että naisen kanssa itkivät myös kaikki nunnat. He liikuttuivat siitä, kuinka nopeasti nainen oli löytänyt katumuksen. ”Nyt tiedän, että isä Gabriel teki ihmeen – hän paransi sairastuneen, hän toi takaisin eksyneen lampaan,” nunna Jekaterina sanoo.l
”Sinun elämäsi on minun elämäni”
Elämänsä viimeisinä vuosina isä Gabriel sairastui vakavasti ja hänen ruumiiseensa tuli ödeemali. Sen lisäksi hän katkaisi jalkansa ja siitä hetkestä kuolemaansa saakka munkki Gabriel makasi vuoteessaan – puoleentoista vuoteen hän ei pystynyt enää kävelemään. Harvakseltaan hän pyysi, että hänet nostettaisiin jalkeille, ja tuolloin hän kovista kipukohtauksista huolimatta istui keljansa ulkopuolella. ”Sinun elämäsi on minun elämäni. Jos et uhraa itseäsi toisten ihmisten puolesta, et saavuta mitään,” hänellä oli tapana sanoa. Isä Gabriel jakoikin ilot ja surut kaikkien ihmisten kanssa, jotka tulivat hänen luokseen.
Vuosien ajan isä Gabriel opetti yleensä Jumalasta ja rakkaudesta lähimmäistä kohtaan, katumuksesta, nöyryydestä ja lempeydestä. Elämänsä viimeisenä vuotena hän yllättäen muutti opetuksensa aiheen ja alkoi puhua lopunajoista. ”Todellinen usko löytää sijansa ihmisen sydämestä, eikä hänen mielestään. Antikristus paljastetaan niille uskovaisille, joilla on usko sydämessään. Antikristusta seuraavat ne, joilla on usko vain mielessään,” isä Gabriel sanoi.lii
Isä Gabriel sanoi myös joillekin vierailleen, että nämä tulisivat elämään vielä antikristuksen aikoina. ”Te näette antikristuksen. Teitä tullaan vainoamaan ja teidän tulisi paeta vuorille. Älkää pelätkö! Kun israelilaiset jättivät faraon orjuuden ja Egyptin, heiltä ei puuttunut mitään autiomaassa. Samoin on teidänkin kohdallanne: Jumala pitää huolen teistä. Te pakenette vuorille, jotta voitte olla vapaita Kristuksessa ja paeta tämän maailman Egyptiä ja faraon orjuutta – antikristusta. Pako vie teidät Luvattuun maahan, Paratiisiin. Se valaisee teidät kuin aurinko.”
”Minun lähtöni aika on tullut”
Muutama viikko ennen kuolemaansa isä Gabriel sai Kristuksen käsittätehdyn ikonin, jossa Vapahtaja oli kuvattu orjantappurakruunu päässään. Nunna Paraskeva arveli, että ikoni auttaisi isä Gabrielia paranemaan. Vanhus kuitenkin pudisteli päätään. Isä Gabriel sanoi keljapalvelijalleen, että orjantappurakruunu Kristuksen päässä oli merkkinä tuskaisesta kuolemasta.liii
Viimeisinä päivinään munkki Gabriel puhui ainoastaan rakkaudesta. Hän opetti kaikkia vierailijoitaan kyyneleet silmissään: ”Muistakaa, Jumala on rakkaus. Tehkää niin paljon ystävällisiä tekoja kuin voitte, sillä ystävällisyys voi pelastaa teidät. Olkaa vaatimattomia, sillä Jumala antaa armonsa nöyrille palvelijoilleen. Katukaa syntejänne, älkääkä odottako ’huomista’, sillä se on paholaisen ansa. Rakastakaa toinen toistanne, sillä rakkaudeton ei voi periä Taivasten valtakuntaa.” Skeemaigumenia Johanna (Sikharulidze) tapasi isä Gabrielin vain muutama päivä ennen tämän kuolemaa. Isä Gabriel makasi liikkumattomana ja vain katseli ympärillään olevia ikoneita. Skeemaigumenia Johanna kysyi, voisiko hän tehdä jotain isä Gabrielin hyväksi. ”Rukoile kaikkien puolesta – se on minun testamenttini,” isä Gabriel oli heti vastannut.liv
Päivää ennen kuolemaansa isä Gabriel sanoi: ”Minun lähtöni aika on tullut.” Sitten hän hyväili oikealla kädellään Kristuksen ikonia, joka roikkui hänen päänsä yläpuolella. Hän oli hetken aikaa hiljaa ja sanoi sitten: ”Kristus, minä olen seurannut Sinua 12-vuotiaasta asti. Olen valmis, ota minut!”Aina seuraavan päivän aamuneljään asti isä Gabriel kärsi kovista kivuista. Sitten hän alkoi hengittää raskaasti ja huudahti: ”Äiti, äiti! Sisar, sisar!” Nunna Paraskeva juoksi isä Gabrielin luo. Kyyneleet valuivat pitkin pyhittäjän kasvoja ja hän siunasi niin keljapalvelijansa kuin kaikki ilmansuunnat. Viimeisenä rakkaista ikoneistaan isä Gabriel alkoi katsella pyhää Nikolaos Ihmeidentekijää.
Keljaan alkoi hiljalleen kerääntyä paljon ihmisiä – isä Gabrielin perheenjäseniä ja sukulaisia, maallikkoja ja papistoa, lääkäri ja luostarin nunnia. Papit lukivat luostarissa rukouksia isä Gabrielin puolesta, ja sana hänen lähestyvästä kuolemastaan saavutti myös patriarkaatin. Siellä oli juuri tuolloin vieraana Samtavron luostarin hengellinen isä, pappismunkki Mikael. Hän muistelee: ”Kuulimme, että isä Gabriel oli kuolemassa ja kärsi kauhistuttavista kivuista. Hänen pyhyytensä, patriarkka Ilja II, siunasi piispa Danielin lukemaan rukoukset kuoleman hetkellä. Lähdimme nopeasti Mtskhetaa kohti. Meidän oli kuitenkin pakko pysäyttää auto. Kaikkien helpotukseksi saimme sen hetkessä korjattua. Kaikki olivat jännittyneitä. Pelkäsimme, ettemme löytäisi vanhusta enää elossa. Piispa Daniel kuitenkin vakuutteli meille: ’Isä Gabriel on niin uskollinen Jumalan palvelija, ettei hän lähde ennen kuin piispa saapuu paikalle.’”lv
Isä Gabrielin keljassa paikalla ollut nunna Nino (Julakidze) puolestaan kertoo, kuinka piispa Daniel ja arkkimandriitta Mikael saapuivat illalla. Ensin luettiin rukoukset, ja sitten ”isä Gabriel katsoi meitä kaikkia ja hymyili hyväilevästi, ja hiljaa hänen sielunsa lähti kohti Taivasta. Kaikki huomasivat hänen hymynsä – se oli todistus sielun kuolemattomuudesta.”lvi Isä Gabrielin hymy oli todellakin asia, joka jäi mieleen kaikille – samoin kuin hänen hiljainen lähtönsä. Ne mainitsee hänen keljapalvelijansa, nunna Paraskeva,lvii ja isä Mikaelkin muistelee juuri niitä: ”Heti kun piispa oli päättänyt rukouksensa, isä Gabriel soi meille rakkaudellisen hymynsä ja lähti sitten hiljaisesti kohti Ikuista kotimaata.”lviii Oli vuosi 1995. Päivä oli 2. marraskuuta – vanhan kalenterin mukaan 20. lokakuuta.
”Totuus on sielun kuolemattomuudessa”
Isä Gabrielia hoitanut lääkäri, Zurab Varazashvili, sekä piispa Daniel pukivat isä Gabrielin ruumiin, joka vietiin sen jälkeen Samtavron luostarin Kristuksen Kirkastumisen kirkkoon. Seuraavana päivänä paikalle saapui koko Georgian patriarkka Ilja II, joka toimitti muistopalveluksen. Isä Gabriel haudattiin Samtavron luostarin pihalle. Perinteisen luostaritavan mukaan hänen ruumiinsa laskettiin hautaan kankaaseen käärittynä – ilman arkkua. Isä Gabrielin pyynnön mukaan hänen haudalleen kirjoitettiin seuraavat sanat:
“ჭეშმარიტება სულის უკვდავებაშია” – გაბრიელ ბერი
”Totuus on sielun kuolemattomuudessa.” – munkki Gabriel.
A. Sailamäki
Pyhän Gabrielin (Urgebadze) elämä seuraa tässä kirjoituksessa pitkälti ja osittain suoraan englannista käännettynä tekstiä ”St. Gabriel Confessor and Fool for Christ. 1929–1995. Life and works”. Teksti on julkaistu Internet-sivulla http://www.gabrielberi.ge/, ja lupa tekstin kääntämiseen on saatu sivuston ylläpitäjiltä. Tämän lisäksi isä Gabrielin elämänvaiheita valottamaan on valittu otteita teoksesta ”Elder’s Diadem”. Teos on kokonaisuudessaan julkaistu edellä mainitulla Internet-sivustolla, jonka ylläpitäjä antoi luvan myös sen kääntämiseen. Tähän tekstiin kyseisestä teoksesta valitut kohdat ovat varustettu alaviitteellä ja kirjan sivunumerolla.
Tekstissä on hieman hyödynnetty myös pyhästä Gabrielista julkaistuja englanninkielisiä artikkeleita, joita löytyy pravoslavie.ru-sivustolta sekä The Orthodox Word-lehdestä (vol. 52, no. 3/308).
iEmma Urgebadze nukkui kuolonuneen vuonna 2016.
iiGeorgian sosialistinen neuvostotasavalta tunnettiin Suomessa yleisesti nimellä Gruusian SNT. Vielä vuonna 1929 se kuului suurempaan yksikköön – Transkaukasian sosialistiseen federatiiviseen neuvostotasavaltaan.
iii Pelkästään vuosina 1922–23 Georgiassa tuhottiin maantasalle yli 1200 kirkkorakennusta.
iv Goderzi-Vasikon Barbara-äidistä kerrotaan, että hän oli rehellinen ja uuttera nainen. Hän oli ollut kaunis nuorena ja mennyt naimisiin Vasilin kanssa jo 14-vuotiaana. Vasilin kuoleman jälkeen nuori leski avioitui jonkin ajan kuluttua uudelleen ja kolmen lapsen (Emman, Mikaelin ja Goderzin) joukkoon syntyi vielä yksi tytär, Juliet. Isä Gabrielin kuoleman jälkeen Barbara meni Samtavron luostariin ja vihkiytyi nunnaksi nimellä Anna. Hän kuoli Suuren viikon keskiviikkona vuonna 2000 ja hänet haudattiin hänen poikansa viereen.
vElder’s Diadem (tästä lähtien ED), s. 103.
vi Nunna Pelagia oli entinen Gurjaanin Neitsyt Marian nunnaluostarin igumenia. Hän oli samanikäinen kuin isä Gabriel ja hänen naapurinsa, kun he olivat nuoria.
vii ED, s. 83–84.
viii Kyseinen ihmeitä tekevä ikoni oli saapunut Samtavroon lahjoituksena Pyhältä Athosvuorelta vuonna 1912. Myöhemmin igumenia Ketevan kertoi, että isä Gabrielilla oli erityinen kunnioitus tuota ikonia kohtaan. Sen edessä isä Gabriel rukoili Jumalanäitiä, taivaan ja maan Kuningatarta, ja ylisti Häntä kauniilla ja haltioituneella laululla: ”Totisesti on kohtuullista…”. ED, s. 31.
ix Isä Georgios kanonisoitiin myöhemmin nimellä pyhä Georgios-Johannes Mkheidze.
x Isä Johannes kanonisoitiin vuonna 2002 nimellä pyhä Johannes Maisuradze.
xiMelkisedek III oli Georgian katolikos-patriarkka v. 1952–1960.
xii ED, s. 9.
xiii So. esitietojen.
xivED, s. 112.
xvNimi esiintyy myös muodossa Avlip Zurabashvili.
xvi Efraim II oli Georgian katolikos-patriarkka v. 1960–1972.
xvii Joidenkin lähteiden mukaan isä Gabrielin pidättäminen papillisista tehtävistä tosin kesti useamman vuosikymmenen ajan, kun taas toisissa lähteissä mainitaan, että hän sai ne takaisin katolikos-patriarkka Efraim II:n aikana.
xviii ED, s. 50–51.
xix ED, s. 71.
xx ED, s. 20.
xxiNykyään tämä mahtava kirkko on säilynyt samassa kunnossa.
xxii Rustavelin katu on Tbilisin pääkatu ja nimetty kuuluisan georgialaisen runoilijan mukaan.
xxiii Constantine Tsertsvadze: A Kerchief for the Saint. Recollection of St. Gabriel (Ugrebadze). http://www.pravoslavie.ru/english/98313.htm
xxiv ED, s. 82.
xxv Metropoliitta Iljasta tuli Tbilisin ja koko Georgian nykyinen katolikos-patriarkka vuonna 1977.
xxvi ED, s. 46.
xxvii ED, s. 24.
xxviii ED, s. 20.
xxix ED, s. 32.
xxx ED, s. 103.
xxxi ED, s. 65.
xxxii ED, s. 54.
xxxiii Luostarin ruokasalia kutsutaan yleensä trapesaksi, vaikka kreikankielinen sana on vanhastaan merkinnyt pöytää ja nykyisin puolestaan tarkoittaa pankkia.
xxxiv ED, s. 28 ja 85.
xxxv ED, s. 103.
xxxvi ED, s. 79.
xxxvii ED, s. 49.
xxxviii ED, s. 100.
xxxix ED, s. 87.
xl ED, s. 48.
xliED, s. 61–62.
xliiED, s. 107.
xliii ED, s. 49.
xliv ED, s. 72.
xlv ED, s. 41.
xlvi ED, s. 56.
xlvii ED, s. 45.
xlviii ED, s. 47.
xlix ED, s. 107.
l ED, s. 70–71.
li Ödeema on vesipöhö, turvotus.
lii ED, s. 107.
liii ED, s. 67.
livED, s. 40.
lvED, s. 12.
lviED, s. 75.
lviiED, s. 68.
lviii ED, s. 12.