Professori John Romanides ja Pyhien isien kokemuksellinen teologia

Isä Jarmo Hakkarainen

 

PROFESSORI JOHN ROMANIDES JA PYHIEN ISIEN KOKEMUKSELLINEN TEOLOGIA

 

Ortodoksien tulee omaksua Pyhien Isien mieli

1900-luvun merkittävät ortodoksiteologit Georges Florovski (k. 1979), Justin Popovits (k. 1979), Dumitru Staniloae (k. 1993) ja John Romanides (k. 2001) löysivät teologisessa etsimisessään kauan unohduksissa olleen Bysantin Pyhien Isien perinteen.

Professori Georges Florovski muistutti, että ortodoksikristittyjen ei tule pelkästään tuntea Pyhien Isien opetuksia, vaan heidän tulee omaksua myös Pyhien Isien mieli. Ortodoksisen teologian ei tule vain pitäytyä Pyhien Isien kokemukseen, vaan myös tehdä se eläväksi.

Isä Georges korostaa, että Pyhien Isien seuraaminen ei viittaa johonkin käsitteelliseen traditioon ja opillisiin muotoiluihin, vaan ensisijaisesti heihin pyhän uskon ja elämän todistajina.

Florovskin mielestä roomalaiskatoliset ja protestanttiset vaikutteet johtivat Venäjän ortodoksisen teologian 1600-luvulta lähtien läntisen mielen vankeuteen, josta seurasi ortodoksisen teologian identiteetin vääristyminen. Elämän ja ajattelun välille syntyi pahanlaatuinen hajaannus, jossa ortodoksinen teologia revittiin juuriltaan.

Ortodoksinen teologia voi vapautua läntisen teologian vaikutteista ainoastaan palaamalle Pyhien Isien lähteille. Ortodoksisen teologian tulee vastata ei-ortodoksien kysymyksiin oman katolisen ja katkeamattoman kokemuksensa perusteella. Meidän tulee tarjota heille todistus ortodoksian totuudesta.

Isä Georges Florovskin mukaan Kirkon tulee palata teologisesti takaisin Pyhiin Isiin eli teologian on löydettävä yhteys Kirkon elämään. Pyhien Isien perinne tukee Kirkon jäseniä voimallisesti hengellisen elämän taistelussa individualismia ja teologian kevytmielistä harjoittamista vastaan. Se opastaa heitä kokemaan Kirkon terapeuttisen teologian merkityksen jokapäiväisessä elämässä.

Teologiassa tarvitaan kokemusta rukouksesta, askeesista ja diakoniasta. Menneisyyden erehdysten ja epäonnistumisten ei pitäisi saattaa ortodoksisia teologeja hämmennyksiin. Ortodoksisen teologian tie on yhä avoin, vaikkakin hankalakulkuinen. Ortodoksisen teologian luovuuden voima kasvaa kuuliaisuudesta Kirkon uskoa ja elämää kohtaan. Omavaltaisuus merkitsee puolestaan tuhoavaa periaatetta.

Professori Georges Florovskin näkemys historiasta, askeesista, kristillisestä hellenismistä ja uuspatristisesta synteesistä kasvoi bysanttilaisesta hengellisen kehittymisen ja kasvamisen perinteestä.

Uuden sukupolven kreikkalaiset teologit hylkäsivät jo 1950-luvulla professori Florovskin hengessä länsimaisvaikutteisen akateemisen teologian tieteellisen ajattelun rationaaliset esikuvat. He tulivat vakuuttuneiksi siitä, että ortodoksisen teologian sydän on keskellä Kirkon yhteistä liturgista ja sakramentaalista elämää.

Näistä kreikkalaisista teologeista oli ensimmäinen John Romanides, joka opiskeli professori Georges Florovskin ohjaamana Pyhän Vladimirin seminaarissa Crestwoodissa vuosina 1951-1953. Isä Georges Romanideksen ajattelemaan patristisesti.

 

John Romanides palautti kreikkalaiseen akateemiseen teologiaan Pyhien Isien empiirisen teologian

John Romanides jakoi opettajansa Georges Florovskin kanssa Kirkon Pyhien Isien keskeiset opetukset historiasta ja empiirisestä teologiasta. Romanides oli kreikkalaisessa nykyteologiassa ortodoksisen terapeuttisen metodin uranuurtaja.

Isä John Romanides palautti 1950-luvun lopulla ortodoksien tietoisuuteen Pyhien Isien empiirisen teologian. Hän hylkäsi läntisen intellektuaalisen, spekulatiivisen ja metafyysisen tavan tarkastella teologiaa. Ortodoksinen teologia tarjoaa hänen mukaansa ihmisille todellisen terapeuttisen menetelmän ja mahdollisuuden elämän jumaloitumiseen. Ortodoksinen teologia on luonteeltaan väärentämätöntä empiiristä teologiaa.

John Romanides syntyi Kreikassa Pireuksella 1927. Hän oli vajaan kahden kuukauden ikäinen, kun hän muutti perheensä kanssa New Yorkiin.

John opiskeli ortodoksista teologiaa Yhdysvalloissa ja Ranskassa. Hän perehtyi myös filosofiaan ja tunsi hyvin läntisen kristillisyyden teologiset muutokset.

John Romanides valmistui Pyhän Ristin teologisesta koulusta 1949 ja hänet vihittiin papiksi 1951. Isä John vaikutti dogmatiikan professorina Pyhän Ristin teologisessa koulussa Bostonin liepeillä (1958-1965) ja Tessalonikin (1968-1984) ja myöhemmin myös Balamandin yliopistossa Libanonissa.

Isä John Romanides kuoli sydänkohtaukseen matkalla kirkkoon Ateenassa 74-vuotiaana marraskuun 1. päivänä 2001.

 

Isä John johdatti ortodokseja Pyhien Isien ortodoksisuuteen

Isä John johdatti Kreikan vuosinaan yli kaksi tuhatta ortodoksisen papiston jäsentä ja maallikkoa Pyhien Isien ortodoksisuuteen. Hänen teologinen opetuksensa vaikutus näkyy muun muassa Korkeasti Pyhitetyn Nafpaktoksen metropoliitta Hieroteoksen (s. 1945) ja isä Georgios Metallinoksen (s.1940) teologiassa.

Metropoliitta Hieroteos kiinnostui isä John Romanideksen vaikutuksesta Pyhistä Hesykasti-isistä. Esipaimen on kirjoittanut lukuisia teoksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta teologiasta. Hän korostaa, että ortodoksinen psykoterapia on hengellisen lääkitsemisen tiedettä.

Metropolitta Hieroteos luonnehtii ortodoksista pappeutta terapeuttiseksi tieteeksi ja hengellisen parantamisen palveluviraksi.

Isä Georgios Metallinos (s. 1940) on teologi ja historioitsija. Hänet valittiin 1984 Ateenan yliopiston teologisen koulun Bysantin historian professoriksi. Isä Georgios toimi myöhemmin teologisen koulun dekaanina 2004-2007.

Professori Georgios Metallinos korostaa, että professori John Romanides palautti kreikkalaiseen akateemiseen teologiaan Pyhien Isien teologian harjoittamisen empiirisen metodin, joka syrjäytti läntisen älyllisen ja metafyysisen metodin.

Isä Georgios Metallinoksen mukaan John Romanides yhdisti akateemisen teologian ja Pyhien Isien Filokalia- tradition. Hän osoitti ortodoksisen teologian ja hengellisyyden keskinäisen riippuvuussuhteen ja dogmaattisen teologian terapeuttisen luonteen. Tämä merkitsi selkeästi palaamista länsimaisvaikutteisesta akateemisessa teologiasta Pyhien Isien terapeuttiseen teologiaan.

Romanides nosti kirjallisessa tuotannossaan esille Pyhien Isien aidon kirkollisen ja askeettisen hengen vastauksena läntiseen skolastiseen ja moraaliseen teologiaan. Hänen luentonsa ilmaisevat Kirkon teologiaa.

Romanides viittaa ihmisen lankeemukseen ja hänen pelastukseensa, luomattoman valkeuden näkemiseen ja ilmaisee sen kokemuksena ja metodina, jonka avulla ihminen voi ottaa vastaan hengellisen kokemuksen. Kirkon terapeuttinen teologia kasvaa askeettisen kehittymisen rikkaasta kokemuksesta.

Professori John Romanideksen kirjoittamat teokset ja hänen pitämänsä luennot osoittavat, että ortodoksinen teologia ei ole vain sana Jumalasta ja jumalallisista asioista, vaan merkitsee myös Jumalan kokemista ja jumalallisia asioita, jotka ovat sekä yksinkertaisia että syvällisiä.

Isä John Romanides yhdisti teologian läheisesti historiaan, mutta myös apostolisten isien teologiaan. Hän tunsi hyvin ortodoksista teologiaa ja perehtyi erityisesti pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) hesykastiseen teologiaan.

Palamasta kiinnostivat kristillisen elämän ja olemassaolon kysymykset. Hän opetti, että ortodoksinen teologia perustuu tekoihin ja elämään. Pyhä Gregorios ei pitänyt oikeana sanojen ja ajatusten kautta löydettyä tietoa, vaan sitä tietoa, mikä tulee osoitetuksi teoissa ja elämässä.

Pyhän Gregorios Palamaksen opetukset ihmisen terapeuttisesta kehittymisestä ja syvästä suhteesta lähimmäiseen ovat tärkeitä omana aikanamme. Ne ilmaisevat ajattomasti Kirkon terapeuttisen elämän merkityksen nykyaikaisen kulutusyhteiskunnan säälimättömän materialismin keskellä.

 

Vatikaanin toinen konsiili (1962-1965) avasi oven ekumenismille

Ortodokseina meidän on syytä pitää mielessä, että ortodoksisessa kirkossa Jumalan rakkaus ja totuus muodostavat ykseyden. Molemmat viittaavat Kristukseen.

Aikamme ekumenistiseen toimintaan kriittisesti ja varauksellisesti suhtautuvia kutsutaan halveksivasti suvaitsemattomiksi ja ulkopuolisia torjuviksi. On kuitenkin hyvä muistaa, että ainoa vahvuutemme ortodokseina ovat kuuliaisuus ja nöyrä suhde Kirkon Traditioon.

Rooman kirkon Vatikaanin toisen konsiilin (1962-1965) jälkeen myös modernit ortodoksiset teologit ovat julistaneet eri puolilla maailmaa uutta ekumeenista ekklesiologiaa.

Ortodoksinen teologi ja pappi Peter Heers kirjoittaa, että saksalainen jesuiittateologi Karl Rahner (k. 1984) totesi Vatikaanin toisesta kirkolliskokouksesta, että se keskittyi ekklesiologiaan enemmän kuin mikään toinen konsiili.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous esitti uuden kuvan kirkosta. Se vakuutti muita uskontoja koskevassa julistuksessa (Nostra Aetate, 28.10. 1965), että muista uskonnoista löytyy jumalallisen totuuden siemeniä. Julistuksessa todetaan, ettei ”katolinen kirkko hylkää mitään, mikä on totta ja pyhää näissä uskonnoissa”.

Karl Rahner kirjoittaa teoksessaan Schriften zur Theologie (Teologisia tutkielmia), että myös ei-kristillisillä uskonnollisilla perinteillä saattaa yleisestikin olla pääsy Jumalan Kristuksessa valmistamaan pelastukseen. Hänen mielestään ei-kristillisen uskonnollisen perinteen uskollinen kannattaja on siis ”anonyymi kristitty”. Kristinusko ei korvaa muita uskonnollisia perinteitä. Uskonnollinen pluralismi on Rahnerin mukaan ”inhimillisen olemassaolon jatkuva piirre”.

Toinen merkittävä Vatikaanin toiseen kirkolliskokoukseen osallistunut roomalaiskatolinen teologi, ranskalainen dominikaani Yves Congar (k.1995) sanoi, että Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli reformikokous, joka merkitsi päätepistettä vastauskonpudistukselle. Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli hänen mukaansa avoin ekumenismille ja moniarvoiselle maailmalle.

Roomalaiskatolisen kirkon ”uuden teologian” arkkitehdit loivat jo 1920-luvulla ”ekumeenisen tutkimustavan” teologian pysyviin lähteisiin: Raamattuun, Liturgiaan, Isiin ja niiden edelleen. Vatikaanin toinen kirkolliskokous laajensi tämän vuosikymmeniä jatkuneen teologian uudistuksen erityisesti ekklesiologiaan.

Toisen Vatikaanin kirkolliskokouksen dekreetti ekumenismista (Unitatis Redintegratio) merkitsi kipeää vastakkaisuutta Pyhien Isien käsityksille Kirkosta ja pyhistä mysteerioista. Sellaisenaan se kuvasti Rooman kirkon ”uutta reformaatiota” ja opillista lähestymistä protestantismin suuntaan.

 

Metropoliitta Hilarion: Me tunnustamme roomalaiskatolisen kirkon sakramentit

Tätä Rooman kirkon viitoittamaa suuntausta edustavat muun muassa Suurta ja Pyhää Synodia valmistaneen (kokoontuu Kreetalla kesäkuussa 2016)¹ komission puheenjohtaja Pergamonin metropoliitta John Zizioulas ja toinen saman komitean jäsen Volokolamskin metropoliitta Hilarion Alfejev.

Metropoliitta Hilarion totesi jo Der Spiegel-lehden haastattelussa (51/2009): ”Ortodoksisuuden ja katolilaisuuden erot eivät ole perustavaa laatua olevia. Me tunnustamme roomalaiskatolisen kirkon sakramentit. Jos roomalaiskatolinen pappi siirtyy ortodoksiseen kirkkoon, me hyväksymme hänet pappina”.

Näyttää ilmeiseltä, että huolimatta 1900-luvun alun patristisesta elpymisestä, metropoliitta Hilarion ja Moskovan patriarkaatti työskentelevät yhä vallankumousta edeltäneen kirkko-opillisen paradigman eli voimakkaan latinalaisen skolastisen ajattelun hengessä.

Jos maailmanlaajuinen ortodoksinen kirkko hyväksyisi meropoliitta Hilarionin ekumenistisen tulkinnan heterodoksien mysteerioista ja kirkollisuudesta, silloin pyhä ehtoollinen muuttuisi muodollisuudeksi.

 

Ortodoksinen ekklesiologia ei tunne osittaista uskon ja rukouksen ykseyttä

Nafpaktoksen metropoliitta Hieroteos nosti kirjeessään Kreikan ortodoksisen kirkon pyhälle synodille (19.2.2016) esille Kirkon synodaalisen järjestyksen rikkomukset ja välinpitämättömyydet tuota järjestystä kohtaan.

Esipaimen Hieroteos kysyi kirjeessään, mikä pysyvä synodi on hyväksynyt nämä esi-synodaaliset pan-ortodoksisten kokousten erityistekstit? Kuinka monet ortodoksipiispat ovat olleet tietoisia näistä ortodoksisen kirkon suhteiden muutoksista muuhun kristilliseen maailmaan?

Metropoliitta Hieroteoksen mukaan ortodoksien yhteys heterodokseihin perustuu valheelliseen yhteyteen, sillä heterodoksit eivät luovu ainoastakaan hereettisestä opetuksesta.

Viidennen panortodoksisen esisynodin lokakuussa 2015 hyväksymässä asiakirjassa: ortodoksisen kirkon suhteet muuhun kristilliseen maailmaan, pidetään ortodoksista kirkkoa ”yhtenä, katolisena ja apostolisena kirkkona”.

Kuitenkin vastoin tätä ortodoksisen kirkon peruskivijalkaa asiakirja julistaa, että ”ortodoksinen kirkko tunnustaa niiden kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen edellytykset, jotka eivät ole ehtoollisyhteydessä ortodoksisen kirkon kanssa”.

Tessalonikin Aristoteleen yliopiston teologisen koulun Dogmaattisen teologian professori Demetrios Tselengidiksen mukaan esille nousee tärkeä teologinen kysymys: jos ortodoksinen kirkko on oman uskontunnustuksensa ja identiteettinsä perusteella ”yksi”, kuinka se voi mainita tässä yhteydessä muita kristillisiä kirkkoja?

Hänen mielestään on selvää, että nämä muut kirkot ovat heterodoksisia. Ortodoksinen kirkko ei voi lainkaan kutsua niitä ”kirkoiksi”. Kristillinen yhteisö, joka ei muodosta kokonaisuutta, on väistämättä hereettinen.

Pyhien Isien kanonit tuntevat vain kaksi mahdollisuutta: eukaristisen yhteisön tai sen ulkopuolella olemisen. Siinä on kaikki tai ei mitään. Ortodoksinen kirkko-oppi ei tunne osittaista uskon ja rukouksen ykseyttä, johon ekumenistinen kirkkonäkemys perustuu valheellisuudessaan.

Professori Demetrios Tselengidis kirjoittaa, että edellä mainitun asiakirjan suunnittelijat ja kirjoittajat pyrkivät vahvistamaan Suuren ja Pyhän Synodin kautta kristillisen synkretismin ja ekumenismin. Se merkitsisi ortodoksiselle kirkolle katastrofia eli luopumista Pyhien Isien ja synodien uskontunnustamisen hengestä.

Tselengidis ehdottikin koko ortodoksisen kirkon suhteita muuhun kristilliseen maailmaan käsittelevän tekstin hylkäämistä.

 

Balamandin kokouksen ortodoksiedustajat hyväksyivät latinalaisen kirkon sakramenttien pätevyyden

Professori John Romanides nimitti Balamandissa Libanonissa vuonna 1993 pidettyä ortodoksien ja katolilaisten välistä oppikeskustelua Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jatkoksi.

Oppikeskusteluun eivät osallistunee autokefaalisista kirkoista muun muassa Kreikan ortodoksinen kirkko, Jerusalemin patriarkaatti, Serbin ortodoksinen kirkko, Bulgarian ortodoksinen kirkko ja Georgian kirkko.

Romanideksen mielestä Balamandin dokumentti kuvastaa ortodoksiedustajien naiivia uskottelua, että ortodoksinen kirkko on Vatikaanin ”sisarkirkko”, vaikka Vatikaani opettaakin tyystin toisin jumaloitumisesta kuin ortodoksinen kirkko.

Isä John Romanides korosti, että Balamandin kokouksen ortodoksiedustajat lankesivat omaan ansaansa eli he hyväksyivät latinalaisen kirkon sakramenttien pätevyyden. Tämä oli hänen mukaansa todella outoa, koska latinalaiset eivät ole koskaan uskoneet, että ihmisen kirkastuminen tässä elämässä on perusta apostoliselle seuraannolle ja pyhille mysteerioille (sakramenteille)

Professori Romanides opetti, ettei Augustinuksella ja myöhemmin frankeilla ollut vähäisintäkään hajua siitä, mitä idän kirkon kirkastumisteologia merkitsee. Latinalainen perinne ei kyennyt ymmärtämään sitä tärkeää merkitystä, mikä profeettojen, apostolien ja kirkon pyhien ihmisten saavuttamalla kirkastumisella oli.

Ortodoksisessa perinteessä teologia muotoutuu ihmisen sydämessä ei hänen aivoissaan. Ortodoksinen teologia käsittää Romanideksen mukaan kaikkien muiden tieteiden tavoin ihmisen älyn, mutta juuri sydämessä ihminen havainnoi ja kokee Jumalan Rakkauden säännön.

Siksi ortodoksinen kristillisyys on luonteeltaan terapeuttista ja parantavaa toimintaa, jonka tarkoituksena on kukistaa ihmismielestä himot eli pahat ajatukset ja erilaiset riippuvuudet. Bysanttilainen termi ”nous” (mieli) tarkoittaa ihmisen tietoista elämän näkyä. Ihmisen sielua (jossa sielu ja ruumis muodostavat ykseyden) elävöittää Jumalan energia.

Balamandin dokumentissa ortodoksiteologit hylkäsivät ensi kertaa apostolisen ja katolisen kirkon uskon, jonka mukaan Ortodoksinen kirkko on yksi pyhä, katolinen ja apostolinen. Sen sijaan he hyväksyivät harhaoppisen näkemyksen, että ortodoksinen kirkko muodostaa kirkon yhdessä roomalaiskatolisen kirkon kanssa.

Ekumenistisen liikkeen teologisen keinottelun keskiössä on nykyisin kasteen sakramentti. Kastetta kristillisen ykseyden perustana ovat lähestyneet sekä roomalaiskatoliset teologit, erityisesti toisessa Vatikaanin kirkolliskokouksessa 1962 ja protestanttiteologit Kirkkojen maailmanneuvostossa.

Ortodoksiteologit ovat ottaneet osaan keskusteluun, mutta enimmäkseen ulkopuolisina tarkkailijoina. Tämä johtuu siitä, että roomalaiskatoliset ja protestantit jakavat yhteisen historian yhteisine ekklesiologisine olettamuksineen, kun puolestaan ortodokseilla on kastekysymyksessä tyystin erilainen historiallinen kokemus ja teologinen lähestymistapa.

Ortodokseilla on kastekysymyksessä Pyhien Isien neljän ensimmäisen vuosisadan historiallisen empirian konsensus, joka on velvoittava lähtökohtana myös tämän päivän ortodoksiselle kasteteologialle.

Monet ortodoksiedustajat hyväksyivät Balamandissa vuonna 1993 Vatikaanin toisen konsiilin kasteologian. Sen mukaan Kirkon ulkopuolella olevien heterodoksien toimittama kaste on itsessään pätevä.

Tämän roomalaiskatolisilta kritiikittä omaksutun kasteteologian mukaisesti ortodoksisen kirkon harjoittama heterodoksien ”uudelleenkastamisen” kiellettiin.

Ortodoksit pyrkivät muokkaamaan halullisesti liturgista elämäänsä dogmaattisesti ”neutraalimpaan suuntaan” poistamalla viittauksia Kirkon dogmeihin, harhaoppeihin ja Kirkon pyhiin tunnustajiin. Tällä liturgisiin teksteihin kohdistuvalla puhdistuksella pyrittiin tekemään ekumenistinen yhdistyminen heterodokseihin hyväksyttäväksi kaikille.

Suurta ja pyhää synodia valmistelevan komitean teksti ”Ortodoksisen kirkon suhteista muuhun kristilliseen maailmaan” sysätään hyväksyttäväksi Kreetalla kokoontuvalle synodille.

Jos ortodoksinen kirkko hyväksyisi harhaoppisen opetuksen pyhien mysteerioiden hereettisestä toimittamisesta, se hyväksyisi myös Rooman masinoiman uuden ekumenistisen ekklesiologian.

On aiheellista pitää mielessä, että ortodoksisen kirkon ymmärrys harhaoppisten kasteesta kasvaa ortodoksisen itseymmärryksestä elää yhtenä, pyhänä, katolisena ja apostolisena kirkkona. Ainoastaan ortodoksinen kaste yhdistyy selkeästi Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen.

Isä John Romanides korosti, että Kirkko tulee tunnetuksi pyhissä mysteerioissaan. Hänen mukaan ne, jotka elävät ortodoksisen kirkon mysteerinomaisen elämän ulkopuolella, elävät Kristuksen Ruumiin ulkopuolella (esimerkiksi roomalaiskatoliset ja protestantit).

Ekumenismi kuvastaa poliittisena ja uskonnollisena ilmiönä aikamme yleistä ongelmaa. Nykyaikaa kutsutaan ”uudeksi ajaksi”, jolle on luonteenomaista maailman rakenteellinen muuttuminen, mutta myös globalisaation prosessi, jossa uskontojen keskinäinen hyväksyminen näyttelee pääroolia.

On tullut selväksi, että uskontojen välinen dialogi kulkee samaan suuntaan ja palvelee globaalin politiikan päämääriä. Siksi ekumenismi virittää maailmanlaajuiselle ortodoksisuudelle suuren haasteen ja kiusauksen, koska vuosikymmenien aikana monet ortodoksiteologit ovat sotkeutuneet ekumenistisen valheteologian verkkoihin.

 

Väitöskirja aiheutti myrskyn Ateenassa

John Romanideksen väitöskirja Esi-isien synti (To Propatorikon Amartema) hyväksyttiin Ateenassa 1957. Väitöskirjan tekijä osoitti tutkimuksessaan, kuinka ortodoksinen dogmaattinen teologia eroaa ratkaisevasti lännen dogmaattisen teologian rationaalisista ja intellektuaalisista painotuksista.

Romanideksen väitöskirja oli ensimmäinen perustavaa laatua oleva ortodoksinen teologinen polemiikki tuon ajan Kreikan kirkon pietististä dogmatiikkaa kohtaan. Se perustui hänen Pyhien Isien kirjoitusten tutkimiseen ortodoksisen teologian arvoperusteina, jotka olivat jääneet siihen asti Kreikassa huomiotta.

Isä John Romanides teki selväksi väitöskirjassaan, kuinka varhaiskirkon apofaattisen teologian ja uskon yhtenäisyys eroavat augustinolaisesta ja skolastisesta rationalismista. Romanides tutki laajasti Apostolisten Isien opetuksia ja vertasi niitä yhtäältä ortodoksisten isien ja toisaalta lännen skolastikkojen ja reformaatioteologien opetuksiin.

Isä John nosti uskonnollisen synkretismin ja rationalismin aikakauden keskellä esille Kirkon ensimmäisten vuosisatojen teologisen totuuden valot eli Pyhät Isät, jotka myöhemmin unohdettiin ja korvattiin ortodoksisessa akateemisessa teologiassa läntisen uskonnollisuuden juridisilla järjestelmillä.

John Romanideksen väitöskirja oli hänen ainoa teologinen työnsä Kreikassa. Kun hänet valittiin Tessalonikin yliopiston dogmaattisen teologian professoriksi (1968), hän vaihtoi tutkimuksellista suuntausta. Hän keskittyi historiaan ja pyrki todistamaan, että moderni hellenismi on frankkilaista rakennelmaa, joka tuhosi ”roomalaisten kulttuurisen” ykseyden ja kokonaisuuden.

Väitöskirja aiheutti valmistuessaan Ateenassa melkoisen teologisen myrskyn. Kuten Venäjällä myös Kreikassa akateeminen teologia oli joutunut läntisten vaikutteiden alaiseksi. Romanides joutui vastatusten läntisten roomalaiskatolisten ja protestanttisten teologisten vaikutteiden alaisten professoreiden, muun muassa P. Trembelaksen ja P. Bratsiotiksen kanssa.

 

Isä John päätti palata Yhdysvaltoihin

John Romanides päätti lopulta palata takaisin Yhdysvaltoihin. Hän oli vakuuttanut professori Georges Florovskille vuonna 1958 lähettämässään kirjeessä, että ainoastaan Pyhien Isien teologian elpyminen saattoi saada aikaan ortodoksisen hengellisyyden uudistumisen.

Isä Johnin mielestä ortodoksit olivat usein huolissaan Kirkon ongelmista, mutta he kuvittelivat ratkaisevansa ne paremmalla talouden ja hallinnon hoitamisella. Hänen mukaansa juuri talous ja hallinto aiheuttivat nykyaikaisen ortodoksisuuden keskeiset ongelmat. Huomio on ajankohtainen myös suomalaisessa ortodoksisessa paikalliskirkossa.

Romanideksella oli tuoreessa muistissa opiskeluajan vaikutelmat Kreikan ortodoksisesta kirkosta ja sen harjoittamasta pietistisestä hurskaudesta ja modernista kreikkalaisesta teologiasta.

Vuotta myöhemmin eli 1959 hänen opettajansa, professori Georges Florovski uhattiin erottaa Pyhän Ristin teologisen koulun (Holy Cross) opettajan tehtävästä. Virallisena syynä oli, että hän kieltäytyi polvistumasta sunnuntaisin, koska se oli Kirkon tradition ja kanonien vastaista.

Arkkipiispa Jakovos nosti asian esille, koska hänen mielestään Florovski oli tottelematon vuonna 1957 julkaistulle Amerikan kreikkalaisen arkkihiippakunnan viralliselle kiertokirjeelle. Sen mukaan oli sopivaa polvistua sunnuntaisin, koska ortodokseilla oli viikolla liian vähän mahdollisuuksia polvistua jumalanpalveluksissa.

Todellinen syy oli todennäköisesti se, että Kreikan hallitus painosti arkkipiispa Jakovosta palkkaamaan Pyhän Ristin teologiseen kouluun professoreiksi pelkästään kreikkalaisia. Lopulta isä Georges Florovski erotettiin professorin virasta 1960-luvun puolivälissä.

Isä John Romanideksen mielestä taustalla oli arkkipiispa Jakovoksen ja hänen edeltäjänsä, arkkipiispa Mikaelin ajama Kirkon modernisointi. Se ilmeni muun muassa kreikkalaisen pietismin taisteluna Florovskin ja Romanideksen opettamaa Kirkon perinteistä teologiaa vastaan.

 

Augustinuksen mukaan synti merkitsee velkaa

Professori John Romanides kyseenalaisti väitöstutkimuksessaan Augustinuksen (k. 430) käsityksen perisynnistä, jonka myös Ateenan yliopiston kreikkalaiset teologit omaksuivat kritiikittä.

Romanideksen mielestä Augustinuksen teologinen ajattelu kasvoi antiikin Kreikan filosofisesta perinteestä. Isä John uskoi, että läntisen yhteiskunnan ongelmat palautuivat Augustinuksen jättämiin teologisiin jälkiin.

Augustinus omaksui uusplatonistisen maailmakuvan perusteella näkemyksen, että ihmismieli merkitsee ihmisyyden huippua. Siksi teologien tulee hänen mukaansa etsiä ”Kolminaisuuden jälkiä” (lat. vestigia Trinitatis) luomakunnassa juuri yksityisen ihmisen mielestä.

Tällainen lähestymistavan radikaali individualismi, johon yhdistyy ilmeinen intellektualismi, merkitsee, että Augustinus katsoi voivansa löytää Pyhän Kolminaisuuden yksilöiden sisäisestä henkisestä maailmasta.

Augustinuksen vaarallinen pelastusopillinen kehittely näkyi myöhemmin lännessä samansuuntaisina olettamuksina skolastikkojen niin sanotussa luonnollisessa teologiassa, renessanssin humanistisessa filosofiassa kuten myös protestanttien liberaaliteologiassa.

Näiden suuntausten edustajat uskoivat, että sielu on luonnostaan kuolematon ja että ruumiillinen kuolema on Jumalan tahto, riippumatta siitä onko kuolema rangaistuksen seuraus tai yksinkertaisesti luonnollinen tapahtuma.

Isä John painotti, että Augustinus hylkäsi Vanhan Kirkon opetuksen saatanasta pahuuden, synnin ja kuoleman keksijänä. Hippon piispan opetukset predestinaatiosta, perisynnistä, helvetistä ja paratiisista perustuivat hänen lainomaisiin käsityksiinsä ihmisen lankeemuksesta ja synnistä.

Augustinus opetti, että koska koko ihmissuku jakaa Aadamin syyllisyyden, ihmisen kuolema kasvaa Jumalan oikeudenmukaisesta tahdosta. Augustinuksen ajattelun keskeisenä teema on ihmisluonnon langenneisuus, josta seuraa, että kaikki ihmiset ovat syntymänsä hetkestä lähtien synnin saastuttamia. Se on Hippon piispan mukaan ihmisen olemuksen olennainen eikä valittavissa oleva ominaisuus.

Romanides tähdensi, että jotkut protestanttiteologit pitävät kuolema yksinkertaisesti luonnollisena tapahtumana. Sekä roomalaiskatoliset että protestantit näkevät Jumalan kuoleman aiheuttajana. Siitä seuraa, että he tekevät jyrkän eron synnin ja kuoleman välillä. Heille kuolema on joko seurausta peritystä syyllisyydestä tai sitten se on luonnollinen tapahtuma. Molemmat näkemykset ovat tyystin vieraita Vanhan Kirkon opetuksille synnistä ja kuolemasta.

Tässä tulee esille myös roomalaiskatolisten ja protestanttien taistelutanner. Suurin osa protestanteista tukee ajatusta, jonka mukaan ilman armoa ihmisen tahto on voimaton haluamaan hyvän tekemistä. Roomalaiskatoliset puolestaan korostavat, että ihminen ei ainoastaan kykene haluamaan hyvää ja myös tekee hyvää.

Hippon piispan Augustinuksen vaikutuksesta kasvoivat myöhemmin frankkilais-latinalaisen perinteen omituiset näkemykset alkuperäisestä synnistä Aadamilta perittynä syyllisyytenä ja jumalallisen oikeudenmukaisuuden tyydyttämisenä, joka toteutui Kristuksen ristinuhrissa.

Augustinuksen legalistinen ajattelutapa tuki roomalaisen lainomaisen luokituksen mukaisesti yksilön vanhurskauttamista. Tämän ajattelutavan mukaisesti synti merkitsee velkaa, joka tulee lunastaa Jumalan oikeudenmukaisuuden edessä.

Lunastusta ei voi suorittaa kukaan muu kuin Jumala. Augustinuksen legalistisesta opetuksesta kehittyi myöhemmin läntisen teologian keskeinen näkemys ihmisen synnistä, joka haavoitti Jumalan oikeudenmukaisuutta ja vaati sovitusta.

Trenton kirkolliskokous (1545-1563) teki siitä roomalaiskatolisen kirkon virallisen opetuksen. Se puolusti voimakkaasti Augustinuksen ajatusta vanhurskauttamisesta ihmisen sisäisen vanhurskauden perusteella.

Ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan hänen tahtonsa on Augustinuksen mukaan synnin turmelema ja saastuttama. Vain Jumalan armo voi poistaa ihmisen taipumuksen syntiin.

Kukaan ei voi olla vanhurskas, jollei Jumala välitä hänelle Kristuksen kärsimyksen tuottamaa ansiota ja tämä tapahtuu syntisen ihmisen vanhurskauttamisessa. Koska ainoastaan Jumala voi antaa vaadittavan uhrin, mutta samalla vain ihmisen tuli tämä uhri antaa, sen takia tarvittiin jumalihminen. Sitä varten Jumala syntyi ihmiseksi Kristuksessa.

Isä John Romanideksen mukaan Augustinuksen näkemykset turmelivat pahoin lännen kristillisyyden moraalisen opetuksen ja etiikan kehitykseen. Augustinolaisessa perinteessä synti sai eettisen muodon, kun taas ortodoksiset isät näkivät synnin sairautena, joka tarvitsee hengellistä hoitamista.

Bysanttilaisen terapeuttisen teologian mukaan Kristus syntyi maailmaan ihmisenä parantaakseen ihmiset sielun sairauksista. Siksi Pyhät Isät tarkastelevat syntiä lääketieteellisesti.

 

Augustinus ymmärsi väärin Kristuksen ihmiseksi syntymisen

Isä John Romanides oli vakuuttunut, että Augustinus ymmärsi väärin Kristuksen ihmiseksi syntymisen tarkoituksen ja vaikutukset ihmiseen. Hän ei tuntenut varhaiskristillistä teologista väittelyä, koska hän ei osannut kreikkaa.

Augustinus ei tuntenut myöskään ortodoksisen kilvoituselämän historiaa, joka ilmaistaan hesykastisessa eli pyhän hiljaisuuden teologiassa. Hänellä ei ollut mitään käsitystä ortodoksisesta mielen ja sydämen rukouksesta. Siksi hän muotoili rationaalisen teologisen metodin, joka hylkäsi jumaloitumisen eli Jumalan ja ihmisen yhteyden pelastuksessa.

Augustinus loi perustan myöhemmälle latinalaiselle skolastiselle teologialle, jossa pelastuksen armo korostui luotuna ja rationaalisena. Hänen alullepanemansa teologinen järjestelmä harhautui Kirkon ensimmäisten vuosisatojen eskatologisesta lähteestä. Sen toi läntiseen kristillisyyteen erilaisine muunnelmineen maallistumisen.

Augustinuksen ja hänen seuraajiensa teologia loi perustan maailman sekularisaatiolle, sillä se korosti ihmisen älyllisyyttä ja rationalismia.

Ortodoksisen kirkon traditio hylkäsi Augustinuksen teologiset käsitykset. Pyhien Isien mukaan Jumala ei luonut kuolemaa, vaan sielun kuoleman aiheutti ensiksikin saatana ja sitten ihminen itse.

Tämä Vanhan Kirkon näkemys yhdistyy isä John Romanideksen teologisessa opetuksessa läheisesti myös syntiin. Välittömästi syntiinlankeemuksen jälkeen tuli maailmaan hengellinen kuolema, ihmisen erottautuminen Jumalasta. Myöhemmin sitä seurasi ruumiillinen kuolema, sielun eroaminen ruumiista.

 

Bysantin teologia on parantavaa tiedettä

Jo apostolisen ja katolisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen opettajien mukaan kuolema tuli maailmaan sen jälkeen, kun ihminen vieraantui elämän lähteestä eli Jumalasta.

Kuolema ei ole läntisen skolastisen opetuksen mukaisesti Jumalan rangaistus, vaan merkitsee sairautta, jonka alkuperä on ihmisen erottautumisessa Jumalasta eli elämän lähteestä. Synti tarkoittaa ihmismielen ja sydämen pimenemistä.

Isä John Romanides opettaa Pyhien Isien mukaisesti, että Jumala rakastaa kaikkia tasapuolisesti. Hän lähettää kaikille Armonsa ja antaa ”aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen hurskaille kuin jumalattomille” (Matt. 5:45).

Romanides oli vakuuttunut, että ihmisten tulee parantua askeesissa, että he näkisivät Jumalan Valkeutena. Jumalan näkeminen edellyttää ihmiseltä Kirkon terapeuttista työtä. Hän muistutti, ettei Augustinuksella ollut mitään käsitystä ihmisen valistumisesta ja kirkastumisesta. Hän seurasi opetuksissaan uusplatonismin filosofista tietä.

Romanideksen väitöskirjan hyväksymistä vastustivat erityisesti professorit P. Trembelas ja P. Bratsiotis. Trembelas leimasi pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) hesykasmin puolustuksen sairaaksi mystiikaksi. Trembelas lainasi teoksissaan Pyhien Isien tekstejä vain tukeakseen moralistista ja pietististä individualismiaan.

Romanides puolusti onnistuneesti väitöskirjaansa Trembelaksen ”juonia” vastaan. Trembelas ei toki vaivautunut itse edes saapumaan Romanideksen väitöstilaisuuteen.

John Romanides vertasi aikansa kreikkalaista akateemista teologiaa Kirkon Pyhien Isien Teologiaan. Häntä kiinnosti erityisesti se, miten länsimaisvaikutteinen kouluteologia oli ”kotiutunut” Kreikkaan ja miten sitä opetettiin yliopistossa. Hän puhui mikrobista, joka tuotettiin Kreikan teologisten koulujen teologiaan.

Romanides elvytti osaltaan Pyhien Isien terapeuttisen näkökulman teologiaan ja kirkolliseen elämään. Hänelle bysanttilainen teologia on parantavaa tiedettä, opetusta Kirkon jäsenten hengellisestä terveydestä.

Kirkon perimmäinen tehtävä on parantaa ihmisiä hengellisestä sairaudesta. Parantuminen merkitsee ihmisen sielunhaavojen parantamista ja himojen hoitamista. Ihminen taistelee kukistaakseen Jumalan rakkauden avulla askeesissa itsekkäät halunsa ja toiveensa.

 

Ortodoksisen teologian nykyistä tilaa voidaan luonnehtia kahdella sanalla: sekaannus ja palaaminen

Professori John Romanideksen mukaan usko, rukous, teologia ja Kirkon dogma ovat ihmisen kirkastumisen terapeuttisia metodeja ja siihen osoittavia tienviittoja. Sielun kirkastuminen edellyttää ihmiseltä ortodoksista uskoa, sillä harhaoppinen usko estää häneltä parantumisen.

Pyhien Isien terapeuttinen teologia opettaa meille, ettei kukaan ihminen ole sanan teologisessa merkityksessä normaali. Siksi ihmispersoonan parantamiseksi tarvitaan parametrit, jotka muodostavat ortodoksisen tradition ytimen. Tämä parantumisen tarve ei tarkoita pelkästään ortodokseja, vaan koko ihmiskuntaa. Jokaisella ihmisellä on mieli (kreik. nous) ja tuo mieli tulee parantaa synnin ja himojen sairaudesta.

Isä John Romanides totesi analyyttisesti, että läntistä sivilisaatiota on hallinnut pitkään pyrkimys ihmisen onneen ja onnellisuuteen. Hänelle läntinen pyrkimys onneen merkitsee ihmiskunnan sairautta. Hän tarjoaa ortodoksisena lääkkeenä länsimaisille ihmisille Bysantin kirkon terapeuttisen opetuksen sydämen puhdistumisesta, valistumisesta ja kirkastumisesta.

Mutta moderni länsimaisvaikutteinen ortodoksinen teologia ja vapaamielinen ortodoksisuus eivät myönnä ihmisen hengellisen parantumisen tarvetta. Tästä seuraa ortodoksisen teologian sekaannus, jolla tarkoitetaan ortodoksisten teologien keskuudessa ilmenevää Kirkon apostolisen ja katolisen ykseyden puutetta.

Tämä sekaannus ilmenee teologisen kielessä, metodissa, ja ratkaisumalleissa. Akateeminen ortodoksinen teologia eksyy psykoterapeuttisesta pääkohteestaan, koska se hylkää Pyhien Isien Tradition.

Siksi vapaamieliset ortodoksiteologit eri puolilla maailmaa antautuvat globaalien ekumeenisten markkinavoimien vietäväksi. He seuraavat arkielämän ja modernin psykologian huomioita. Heidän niin sanottua ortodoksista teologiaansa kuvastaa filosofinen snobbailu, jonka nimissä ortodoksinen empiirinen julistetaan suureen ääneen ”ghettoteologiaksi”.

Latinalaisen ja protestanttisen teologian vaikutteet merkitsivät ortodoksisessa kirkossa kipeää ja monenkirjavaa pseudomorfoosia eli vääristymää. Läntisen teologian rationaaliset vaikutteet aiheuttivat ortodoksisen elämän ja ajattelun välille syvän uskon ja elämän välisen ristiriidan joka vaikuttaa yhä ortodoksisessa akateemisessa teologiassa.

Isä John Romanides oli vakuuttunut, että ortodoksinen teologia voi parantua läntisen teologian monista haitallisista vaikutuksista palaamalla takaisin Pyhien Isien Teologiaan. Ortodoksinen teologia edellyttää ihmisiltä rukouksen, hengellisen askeesin ja pastoraalisen huolenpitämisen todellisuutta.

Bysanttilainen teologia tähdentää Kirkon hengellistä kokemusta Pyhissä Mysteerioissa. Kirkko tulee täyteydessään Mysteerioksi, koska Kristus tulee Itsessään Yhdeksi Kirkon kanssa ja tekee mahdolliseksi Kirkon jatkuvan kasvamisen Pyhänä Mysteeriona.

Ortodoksinen teologi on nykyäänkin riippuvainen läntisestä teologisesta ajattelusta. Hänen ensisijaiset lähteensä tulevat lännestä, ja hän lukee Pyhiä Isiä ja ekumeenisten kirkolliskokousten tekstejä usein läntisistä käännöseditioista, jotka eivät ole tarkkoja. Hän omaksuu kootun aineiston käsittelytekniikan ja – metodit lännestä.

Ortodoksisen teologian nykyistä tilaa voidaan luonnehtia kahdella sanalla: sekaannus ja palaaminen. Sekaannuksella tarkoitetaan ortodoksisten teologien keskuudessa ilmenevää Kirkon apostolisen ja katolisen ykseyden puutetta. Tämä ilmenee teologisen kielen, metodin, ja ratkaisumallien suhteen.

Läntisen uskonnollisuuden eriytyminen Kirkon Pyhien Isien traditiosta näkyy myös ortodoksisessa akateemisessa teologiassa ja paikalliskirkkojen elämässä jatkuvana kiusauksena vääristää Kirkon elämä pelkäksi uskonnon harjoittamiseksi.

Länsimaisen uskonnollisuuden vääristymä näkyi Romanideksen väitöskirjan ilmestymisen (1957) aikoihin Kreikan ortodoksisessa kirkossa uuspietistisenä virtauksena, joka pyrki käsittelemään legalistisesti muun muassa Kirkon pyhiä kanoneja ja luostarikuuliaisuutta. Kyseinen ortodoksiselle elämälle vieras tapa tarkastella kirkollista elämää on valitettavasti yhä vallitsevana ortodoksisissa paikalliskirkoissa.

Palaaminen Pyhien Isien Traditioon merkitsee Kirkon Isien tapaa tutkia asioita ortodoksisesta näkökulmasta. Professori John Romanides omistautui ortodoksisena teologina tutkimuksissaan Pyhien Isien ajattelulle ja käytännölle. Hänen elämäntyönsä ortodoksisen terapeuttisen teologian tutkijana ja tunnetuksi tekijänä oli merkittävä.

 

Ortodoksinen kirkko tarvitsee Pyhien Isien luovaa Teologiaa

Bysantin kukistumisen (1453) jälkeinen niin sanottu akateeminen ortodoksinen teologia on kituuttanut traagista aikaa. Ortodoksinen teologia vääristyi Kirkon askeettisesta ja terapeuttisesta huolenpidosta koulumaiseksi ”teologiaksi”.

Ortodoksinen teologia irrotettiin Kirkon elävästä terapeuttisesta mielenkiinnosta, joka merkitsi ortodoksisen teologian askeettisen ja terapeuttisen luovuuden kieltämistä ja menettämistä.

Isä John Romanidekselle askeesi merkitsi hengellisen valvomisen ja hiljaisuuden teologiaa, joka on edellytyksenä Kirkon dogmalle ja Jumalan yhteyteen johtavalle terapeuttiselle suuntautumiselle.

Jumalan tunteminen ei liity filosofiaan eikä Raamatun lukemiseen, vaikkakin Raamattu on tärkeä, koska siinä on merkitty muistiin jumalallisen kirkastumisen kokemuksia. Jumalan tunteminen yhdistyy hesykastiseen perinteeseen ja Jumalan kirkkauden näkemiseen.

Isä John luonnehti tätä pyhän hiljaisuuden ja valvomisen askeettista perinnettä raamatullisesti ja patristisesti terapeuttisena hoitamisena.

Vuosisatojen ajan ortodoksinen teologia erottautui Kirkon elämästä ja tällä erottautumisella oli traagiset seuraukset sekä Teologialle että Kirkolle. Erottautuminen merkitsi, että teologia surkastui pelkästään intellektuaaliseksi ja rationaaliseksi puuhasteluksi.

Ortodoksinen teologia jaettiin läntisen esikuvan mukaisesti erilaisiin osa-alueisiin, joilla ei ollut keskinäistä korrelaatiota eikä yhteyttä Kirkon elämän todellisiin terapeuttisiin tarpeisiin. Teologia lakkasi vastaamasta Kirkon esittämiin kysymyksiin, mutta se lakkasi myös olemasta Kirkolle esitetty kysymys.

Akateeminen ortodoksinen teologia harhautui läntisen esikuvansa mukaisesti tutkijan kammioon, joka erottautui Kirkon elämästä. Kirkon teologiaa eivät enää ohjanneet Kirkon kokemus, tarpeet tai ongelmien ratkaisumallit, vaan yksittäisten teologien usein itsekkäät mielenkiinnon kohteet.

Tämä erottautuminen Teologiasta on yhä traagista Kirkolle. Kirkko tarvitsee Pyhien Isien luovaa Teologiaa. Teologian elinvoimainen ja keskeinen tehtävä on viitata alati Kirkon kokemukselliseen elämään, Kirkon uskon ja elämän todellisiin lähteisiin.

Isä John Romanides painotto, että Kirkon elämän tarkoitus ei ole yhteiskunnallinen, moraalinen, filosofinen tai mikä tahansa muu, vaan ennen muuta pelastusopillinen ja teologinen. Jotkut ihmiset näkevät ortodoksisen kirkon uskontona, joka tyydyttää heidän tunteitaan tai maailmallisia huolenaiheitaan. Tässä kuvastuu ortodoksisen elämän väärinymmärtäminen ja luopumus apostolisesta ja katolisesta perinteestä.

Kreikkalaiset ortodoksiteologit 1800 ja 1900-luvuilla jakaantuivat vanhoillisiin ja vapaamielisiin. Edelliset jäljittelivät tieteellisessä työssään roomalaiskatolisen teologian ja jälkimmäiset protestanttisen teologian esikuvia.

Kreikkalainen yliopistoteologia jätti kokonaan huomioimatta Pyhien Isien apofaattisen kielen ja jopa itse käsitteen. Kreikkalaiset teologit kunnioittivat ulkoisesti Kirkon dogmaattisen opetuksen kirjainta, mutta heidän teologinen kielensä oli läntisen esikuvan mukaisesti käsitteellistä ja muodollista.

Akateeminen ja rationaalinen suuntautuminen erotti yliopistoteologiassa ortodoksisen totuuden elämästä, tiedon kokemuksesta ja evankeliumin ilmoituksen Kirkon eukaristisesta todellisuudesta. Kirkon teologian pettäminen merkitsi pelastuksen evankeliumin madaltumista uskonnoksi.

Kirkon Pyhät Isät opettavat, että Kirkko on sairaala ja terapeuttinen keskus. Se on luonteenomaista myös isä John Romanideksen teologiselle opetukselle. Kirkko parantaa ihmisiä syntiinlankeemuksen aiheuttamista syvistä haavoista. Kirkon sairaalan johtajaa kutsutaan piispaksi ja lääkäreitä papeiksi. Diakoneja ja diakonissoja kutsutaan hoitohenkilökunnaksi.

Ortodoksinen teologia voi vapautua läntisistä teologisista vaikutteista, jos se palaa Pyhien Isien lähteisiin ja perusteisiin. Pyhien Isien Teologia on löydettävä uudestaan ja omaksuttava osaksi ortodoksikristittyjen elämää. Pyhien Isien Teologia sitoutuu rukouselämään, askeesiin ja hyveiden harjoittamiseen.

Professori John Romanideksen mukaan ihmisen pelastuminen on parantumista, ihmisen koko elämän käsittävää terapiaa Kristuksessa. Kirkko parantaa ihmisiä Kristuksessa synnin eli sielun sairauksista. Ortodoksinen usko ei toteudu ilman Kristuksessa tapahtuvaa eheytymistä ja parantumista. Ihminen on sielultaan sairas ja tarvitsee välttämättömästi ortodoksisen perinteen mukaista psykoterapeuttista hoitamista,

Jokainen synti ja himo ovat seurauksia demonisesta energiasta ja ihmisen vapaasta tahdosta. Myös ortodoksiasta luopuva teologia toteuttaa tätä demonista energiaa.

Sielun puhdistuminen niistä saavutetaan ajamalla sielusta pahojen henkien energiat. Kirkon Isät määrittelevät tarkasti, että sielun puhdistuminen tarkoittaa sydämen ja sielun vapauttamista himojen ja ajatusten mielivallasta.

Bysanttilaisessa traditiossa mielen puhdistuminen yhdistyy himoista puhdistumiseen ja Jumalaan uskomiseen. Mielen puhdistuminen, himoista puhdistuminen, usko Kristukseen ja rukous kulkevat kaikki yhdessä.

Hengellinen isä, joka on itse kokenut mielen rukouksessa auttaa hengellistä lastaan saavuttamaan mielen rukouksen. Isä John Romanides muistuttaa, ettei ihmisen mielen valistuminen ole käsitteellinen, emotionaalinen tai psykologinen tila. Pyhä Henki saa aikaan mielen valistumisen, jonka ihminen kokee lakkaamattomassa rukouksessa. Se vaikuttaa koko ihmisen psykosomaattiseen elämän kokonaisuuteen.

Ilman ihmissielun puhdistumista ja parantumista ei ole ortodoksista terapeuttista teologiaa. Vain ihminen, joka on kirkastunut Kristuksessa voi tuntea Jumalan. Hän tuntee Jumalan empiirisesti ja suoraan. Tämä Jumalan tunteminen ei ole luonnollista, vaan hengellistä, koska ihminen saavuttaa Hänen tuntemisensa kirkastumisen kautta osallistumalla Jumalan luomattomasta kirkastavasta energiasta.

Ortodoksisten teologien on vastattava 2000-luvullakin ei-ortodoksien lukuisiin teologisiin kysymyksiin katkeamattoman katolisen kokemuksen perusteella. Heidän velvollisuutensa on tarjota ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomille elävä todistus ortodoksian totuudesta.

Ortodoksisten teologien luovuttamaton tehtävä on todistaa maailmalle Kirkon universaalisesta Traditiosta. Heidän ei tule vain pitäytyä Pyhien Isien elämän kokemukseen, vaan myös tehdä se eläväksi ajassamme.

 

Kirkon dogmaattinen opetus empiirisen teologian ilmauksena ja oppaana Kirkon elämän kokemukseen

Professori John Romanides painotti, että ortodoksisen kirkon dogmaattisen opetuksen muotoilivat Pyhät Isät Jumalan luomattoman kirkkauden kokemuksen rikastuttamina. Dogmaattista opetusta eivät siis kirjoittaneet filosofit, moralistit tai konservatiivit asettaakseen ihmisille tietyt uskonopilliset rajat.

Ortodoksinen dogmaattinen opetus sitoutuu läheisesti Pyhien Jumalannäkijöiden kirkastumisen kokemukseen. Sen perustuu Pyhien Isien kokemukseen. Kun me hyväksymme Kirkon dogmaattisen opetuksen ja olemme yhteydessä kirkastuneisiin isiin ja heidän kirjoituksiinsa, me saamme heidän kokemuksensa emme pelkästään sanoina, vaan pyhien synodien opillisina päätöksinä.

Isä John Romanides korosti, että Kirkon dogmaattinen opetus ilmaisee jumalallisen kirkastumisen ja johdattaa ihmisiä kirkastumiseen. Hän kysyi: mikä on ortodoksisuuden tunnusmerkki ja vastasi: ortodoksisuus merkitsee opetusta, joka tekee oikean diagnoosin ihmisen tilasta ja johtaa hänet puhdistumisesta valistumiseen ja valistumisesta kirkastumiseen. Tämä ilmaisee ortodoksisen dogman.

Ortodoksisen dogman päämäärä on parantaa ihminen synnin sairaudesta ja suojella tämän parantumisen tapahtuminen Kirkossa. Siksi isä Johnin mielestä Kirkon dogmaattista opetusta ei ole tarkoitettu pelkästään kirjastojen hyllyille laitetuiksi kirjoiksi, vaan että Kirkon opista tulee ihmisille persoonallinen kokemus, joka on tarkoitettu elettäväksi. Ortodoksinen usko on tarkoitettu elettäväksi. Se tulee oppia empiirisesti.

Ekumeeniset kirkolliskokoukset kokoontuivat vastustaakseen harhaoppeja ja harhaoppisia, mutta samanaikaisesti myös opettaakseen uskovia ja suojellakseen heitä harhaopeilta.

Kirkolliskokousten päämääränä oli myös huolehtia ihmisistä, että he voisivat ottaa vastaan lakkaamattoman rukouksen ja saavuttaa kirkastumisen.

Kirkon Pyhät Isät pyrkivät löytämään kirkolliskokouksissa yleisen opillisen terminologian, joka palvelisi terapeuttisesti synnin sairastuttamia ihmisiä. Siksi ortodoksisella dogmaattisella opetuksella on terapeuttinen luonne ja merkitys. Kirkon dogmaattinen opetus merkitsee lääkettä.

Ortodoksisen kirkon usko ilmaisee Ortodoksisen Teologian ja Dogmatiikan. Dogma on tarkoitettu koettavaksi. Romanides korosti, että dogma ilman Kirkon askeesin ja rukouksen kokemusta merkitsee harhaoppia.

Pahin harhaoppi ilmenee siinä, että akateemiset teologian harjoittajat istuvat tutkijapöytänsä ääressä ja kuvittelevat heijastavansa ajattelussaan suuria ajatuksia ja dogmaattisia kysymyksiä. Sellainen on isä Johnin mielestä suurinta tyhmyyttä!

Professori John Romanides opetti, ettei dogmatiikka ole Kirkon yksi oppiaine tai teologian osasto. Dogmatiikka ei ole riippumaton Kirkon elämästä. Kirkon dogmaattinen opetus liittyy läheisesti Kirkon sakramentaaliseen elämään. Siellä, missä opetetaan virheellisesti Kirkon dogmasta, myös hengellisyys on vääristynyttä ja päinvastoin. Siksi ortodoksisen uskon ja käytännön kokonaisuus on mahdollista ainoastaan Yhden Kirkon rajojen sisällä.

Teologiaa ja dogmaattista opetusta ei saa koskaan erottaa Kirkon eettisestä opetuksesta, joka on luonteeltaan askeettista. Isä Johnin mukaan monet ihmiset hyväksyvät Kirkon dogmaattisen opetuksen pelastuakseen, mutta he eivät seuraa Kirkon dogmaattiseen perintöön liittyvää eettistä opetusta. Mutta me tarvitsemme pelastuaksemme molempia.

 

Ortodoksisen askeettisen kokemuksen arvo

Professori John Romanideksen mukaan kirkastumisen askeettinen kokemus merkitsee Teologian perustaa, koska tämä kokemus ei ole ajattelemisen vaan ihmisen ajattelun ylittävän kokemuksen asia.

Jumalallisen kirkastumisen kokemus ei tarkoita sielun emotionaalista kokemusta. Kyseessä on psykosomaattinen askeettisen elämän kokemus, joka kirkastaa ihmisen sielun ja ruumiin Pyhässä Hengessä.

Jumalallisen kirkastumisen kokemus sisältää koko ihmisen, sekä sielun että ruumiin. Sielun kirkastuminen tarkoittaa sekä ihmisen rationaalista maailmaa ja mielen ja ruumiin. Se merkitsee myös sydämen puhdistumista himoista.

Ortodoksikristityn hengellinen elämä liittyy kokonaisuudessaan kokemukseen. Kyseessä ei siis ole spekulatiivinen tai sentimentaalinen kokemus. Ihminen ottaa kokemuksen vastaan askeesissa Kirkossa ja pyhissä mysteerioissa.

Isä John Romanideksen mukaan ortodoksinen teologia perustuu Jumalan Ilmoituksen kokemukseen eikä inhimilliseen pohdiskeluun. Kirkon Pyhien Isien ilmaisema ortodoksinen teologia on empiiristä.

Ortodoksisen kirkon hengellinen kokemus tarkoittaa Jumalan Ilmoitusta ihmiselle. Jumalan ilmoittaa Itsensä ja ihminen ottaa vastaan Jumalan Kirkkauden, Jumalan tuntemisen ja näin hänestä tulee Kirkon teologi ja opettaja.

Kirkastumisen Teologia merkitsee siltaa Jumalan ja ihmisen välillä. Jumalan Ilmoituksen kokemus lahjoittaa ihmiselle teologisen tiedon Jumalasta. Tämä tieto eroaa inhimillisestä tiedosta. Ortodoksinen teologia perustuu jumalalliseen tietoon.

Pyhät Isät perustivat teologisen ajattelunsa jumalallisen kirkastumisen kokemukseen, eivät filosofiaan tai kuvitelmiin. Ortodoksisen Katolisen Kirkon aito Teologia on empiiristä ja ilmoituksellista. Se perustuu Jumalan Ilmoituksen kokemiseen.

Jumalan Ilmoituksen välittämän kokemuksen innoittamina Pyhät Isät hoitivat hengellisiä lapsiaan sielun moninaisissa sairauksissa.

Kirkon Isät tiesivät kokemuksesta, että ihmisen suhde Jumalaan on empiirinen. Se ei ole seurausta ihmisjärjen pohdiskelusta. Jos kristillisyys olisi ihmisen pohdiskelun seurausta, se ei Romanideksen mukaan kykenisi auttamaan ihmistä kirkastumisen saavuttamiseen.

 

Jumalan tunteminen on sydämen tietoa

Koska Jumala ilmoittaa Itsensä kirkastuneelle ihmiselle, tämä osallistuu Hänen Kirkkaudestaan. Jumalan tunteminen on isä John Romanideksen mukaan hengellistä. Se on sydämen tietoa eikä ihmisen rationaalisuuden tietoa. Kristus sanoo: ”Autuaita ovat puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan” (Matt. 5:8).

Isä John kirjoitti, että kilvoittelijan vastaanottama kirkastuminen on inhimillisen tiedon ylittävää tuntemista. Kilvoittelija ottaa vastaan sydämessään Jumalan tuntemisen. Ortodoksisen teologin sisäinen muotoutuminen tapahtuu sydämessä eikä aivoissa.

Ortodoksinen teologia sisältää ihmisen älyn kuten kaikki tieteet, mutta ihminen tarkkailee älyään ja kaikkea ihmisyyttä ja kokee Jumalan sydämessään.

Epäuskon täyttämä tiede ei ole puolueetonta, se on itsessään tietynlaista antiteologiaa. Siihen sisältyy runsaasti sokeita ja hämäriä ja usein myös pimeitä ja pahansuopia pyrkimyksiä.

Kirkon Pyhät Isät olivat Pyhien Apostolien työn jatkajia ja he jakoivat saman kokemuksen. Pyhät Isät ovat Kirkon Teologeja. He saavuttivat jumalallisen valistumisen ja kirkastumisen. Pyhien Isien Teologia yhdistyy Kirkon elämän olemukseen, joka tarkoittaa täsmällisesti puhdistumista, valistumista ja kirkastumista.

 

Pyhien Isien Teologia on täynnä lääketieteellisiä kielikuvia

Professori John Romanides korosti, että Pyhien Isien Teologia on täynnä lääketieteellisiä kielikuvia. Heidän Teologiansa merkitsee hengellistä lääkettä. Se on eräänlaista psykiatriaa, vaikka eroaakin ratkaisevasti aikamme humanistisesta psykiatriasta.

Ortodoksinen pappeus on terapeuttista tiedettä, joka merkitsee hengellisenä lääkärinä palvelemista ja rippilasten sielun moninaisten sairauksien hoitamista Kristuksessa.

Jos piispa tai pappi ei sitoudu Kristuksen pyhään pappeuteen, hän on hengellisesti sokea opas, joka johtaa itsensä ja rippilapsensa hengelliseen kuolemaan.

Romanides korostaa, että ortodoksinen terapeuttinen teologia on väärentämätöntä kokemuksellista teologiaa. Ortodoksinen teologia edellyttää kilvoittelijan osallistumista uskon salaisuudesta. Rakkaus on teologinen ja sosiaalinen hyve. Kirkon sosiaalisuus perustuu ihmissielun eheytymiseen eli parantumiseen.

Parantuminen edellyttää kilvoittelijalta langenneen tahdon kieltämistä, himoista luopumista, hengellistä murhetta ja Jumalan hyveiden vastaanottamista.

Pyhät Isät tunsivat hengellisen elämän kokemuksesta Jumalan. He auttoivat lähimmäisiään jakamaan tämän kokemuksen. Siksi isä John samaistaa hengelliset isät teologeihin, sillä hengellinen isyys liittyy ihmisen parantamiseen sielun ja ruumiin sairauksista.

John Romanides opetti, että hengelliset isät tekevät hengellisinä lääkäreinä aluksi hengellisen diagnoosin rippilapsesta. Pyhien Isien opettama hengellinen terapia tarkoittaa, että ihmisen mieli tulee parantaa synnin ja himojen maailmasta.

Kristus syntyi ihmiseksi. Hän otti ylleen koko ihmisluonnon parantaakseen sen. Hän otti ylleen ihmisluonnon kuolevaiset näkökohdat, mutta ilman syntiä. Kristus teki tämän kukistaakseen Ruumiissaan kuoleman ja vapauttaakseen ihmiset kuoleman vallasta. Mutta tämä ei tarkoita Jumalan vihaa kuten frankkilais-latinalaiset teologit tai protestantit opettavat.

Kristuksen Risti ja Ylösnousemus vapauttavat Jumalassa kirkastuneet ihmiset synnistä, paholaisesta ja kuolemasta. Kristusta kutsutaan Hengelliseksi Lääkäriksi ainoastaan bysanttilaisessa perinteessä.

Läntisessä roomalaiskatolisessa ja protestanttisessa uskonnollisuudessa sen sijaan Kristus Hengellisenä Lääkärinä on tuntematon asia. Läntinen uskonnollisuus kasvaa uskonnollisesta juridiikasta, jolle on täysin vieras varhaiskristillisen teologian terapeuttinen henki.

Pyhät Isät opettavat, että ihmisen mielen sairastuttua himoista ja haluista, hänellä ei ole persoonallista, terapeuttista suhdetta Jumalan kanssa. Ihminen sairastuu vakavasti. Hänen mielensä on sairas, koska se on kaukana Jumalasta.

Pyhän Gregorios Palamaksen (k. 1359) mukaan sairastuneen ihmisen mieli tulee joko demoniseksi tai eläimelliseksi. Ihminen on silloin sairas suhteessa Jumalaan.

Ihmisen parantuminen kasvaa Jumalan Rakkaudesta Kirkon pyhissä mysteerioissa ja askeesissa. Ortodoksinen teologia kehittyy ihmisen hengellisestä parantumisesta eikä rationaalisesta tieteestä.

Ortodoksinen psykoterapia merkitsee Kirkon elämää juuri pyhissä mysteerioissa ja askeesissa. Isä John Romanides korosti, että Kirkon askeesi sitoutuu pyhän hiljaisuuden teologiaan eli synnintekijän himojen hoitamiseen.

Sielun parantuminen yhdistyy läheisesti myös ruumiin parantumiseen. Synneistä vapautuminen tarkoittaa mielestä mielen valistumista ja vapautumista himoista eli mielen kirkastumista Jumalan armon avulla.

 

Ortodoksisuus ei ole uskonto

Isä John Romanidekselta kysyttiin kerran: Mistä ortodoksisuuden tuntee? Hän vastasi: Ortodoksisuus merkitsee opetusta, joka määrittelee oikein ihmisen sieluntilan, antaa oikean lääkityksen sielun sairauteen ja johtaa ihmisen puhdistautumisesta valistumiseen ja valistumisesta jumalalliseen kirkastumiseen.

Ortodoksisuus ei ole uskonto. Ortodoksisuus erottuu ainutlaatuisesti uskonnoista. Se merkitsee terapeuttista metodia, joka parantaa ihmisen persoonallisuuden. Synneistä parantuminen tarkoittaa ennen muuta mielen kirkastumista, sen vapautumista himoista eli mielen kirkastumista Jumalan armon avulla.

Mutta Jumala ei paranna ketään vastoin ihmisen tahtoa. Hän parantaa ainoastaan ne ihmiset, jotka haluavat parantua yhteistyössä Hänen kanssaan synnin ja himojen sairauksista ja jotka pyytävät, että Jumala parantaisi heidät pyhässä askeesissa.

Isä John Romanides korosti myös, ettei ortodoksisuus ei ole myöskään kulttuurinen eikä poliittinen järjestelmä, koska se huolehtii ihmissielun persoonallisesta pelastuksesta. Hän kiteytti ortodoksisuuden kahteen teologiseen totuuteen: Jumalan Sana tuli lihaksi, ja helvetissä ei ole katumusta.

Professori John Romanides välitti eri foorumeilla apostolisen ja katolisen kirkon ajattoman opetuksen synnistä, lankeemuksesta, pelastuksesta ja jumaloitumisesta. Hän rikkoi kreikkalaisessa teologiassa pitkään vaikuttaneen läntisen lainomaisen ja pietistisen esikuvan tarkastella teologiaa.

Romanidesta häiritsivät pietismi ja maagisuus, jotka olivat syöpynyt vuosisatojen aikana ortodoksisen kirkkoon ja hämärtäneet teologisen terapeuttisen lähetystehtävän maailmassa. Hän kannusti ortodokseja palaamaan Pyhien Isien askeettisen teologiaan ja elämään.

Kirkon elämä on katolista, koska se merkitsee uskovien yhteyttä pyhien ihmisten kanssa. Kirkon jäsenten luovuttamattomana askeettisena päämääränä on kasvaa hengellisessä parantumisessa Jumalan Rakkauteen, sillä Kristus parantaa ihmisiä Kirkossa.

 

Teologia ja parantuminen merkitsevät samaa

Isä John opetti uranuurtavasti ortodoksisesta dogmasta jumaloitumisen kokemuksena. Hän muistutti pyhän Gregorios Palamaksen tavoin, että on syytä tehdä ero jumalallisen teologian ja demonisen teologian välillä. Jumalallisen teologian harjoittajat perustavat elämänsä Kirkon hengen mukaiseen askeesiin ja lähimmäisen palvelemiseen, jälkimmäiset keskittyvät itseensä ja torjuvat elämässään Jumalan ja lähimmäisen.

Ortodoksisessa perinteessä Teologia ja hengellinen parantuminen merkitsevät samaa. Ortodoksisella perinteellä on terapeuttinen luonne. Pyhien Isien Traditio on luonteeltaan askeettista ja terapeuttista. Ihmisen hengellinen terveys yhdistyy Jumalan terapeuttiseen rakkauteen.

Isä John Romanides painotti, että bysanttilainen Pyhien Isien Teologia merkitsee hengellisen parantumisen tiedettä. Kirkon terapeuttisessa teologiassa ihmisen katumus yhdistyy Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen. Ihminen katuu, koska hänessä kasvaa rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin.

Isä John Romanides erotti Pyhien Isien opetusperinteen mukaisesti toisistaan intellektuaalisen ja hengellisen tiedon. Edellinen tarkoittaa Jumalan läsnäolon ja toiminnan tunnistamista maailmassa. Hengellinen tieto merkitsee puolestaan Jumalan läsnäolon todellista havaitsemista. Tätä tietoa Kirkon Pyhät Isät kutsuvat Teologiaksi tai jumalalliseksi viisaudeksi.

Romanides osoitti, että Pyhät Isät kokivat Kirkon uskon positiivisena tieteenä. Kirkollinen tiede koeteltiin jumalallisen armon kokemuksena pyhien ihmisten elämässä. Pyhien Isien empiirinen tiede johtaa sielun terapiaan. Tämä ortodoksisen kristillisyyden terapeuttinen ymmärtäminen rakentuu isä John mukaan Jumalan armon kokemiseen hesykastisessa metodissa.

Augustinolainen teologia tekee mahdottomaksi hesykastisen metodin toteuttamisen. Professori John Romanides tähdensikin, että länsi kokee teologiassaan ”uskonnon sairauden”.

Länsimainen ihminen omistautuu uskonnolle, olivatpa ne sitten lukuisia kristillisyyden tai materialismin muotoja. Kaikki tämä johtaa hänet ortodoksisen elämän kieltämiseen ja hengelliseen kuolemaan.

Länsimaisen ihmisen yhteiskunnalliset ja fyysiset sairaudet kasvavat edellä mainitusta uskonnon sairaudesta. Läntiset uskonnolliset perinteet aloittavat aina onnellisuudesta. Tästä läntisen uskonnollisuuden vääristävästä maailmasta kasvaa Romanideksen mukaan myös kapitalismi. Kaiken päämääränä on ihmisen onnellisuus, joka saavutetaan yksilöllisen tyydytyksen kautta. Ihmistä tyydyttää sen mukaan joko Jumala tai lähimmäiset.

Ortodoksinen kirkko on korostanut hesykastista traditiota, pyhän hiljaisuuden askeesia sukupolvesta toiseen. Kirkon opetuksen mukaan on kaikkein tärkeintä taistella, ei pelkästään saatanaa ja sen enkeleitä, vaan myös muita Kirkon elävän perinteen vastustajia vastaan.

 

Ortodoksisen teologian ja tradition elvyttäjä

Professori John Romanides tarjosi länsimaisen uskonnon sairauden sijaan Bysantin kirkon teologista terapeuttista metodia. Hän omaksui bysanttilaisen hesykastisen tradition, jolla hän haastoi kreikkalaista akateemista teologiaan pitkään orjuuttaneen filosofisen teologian ja pietismin. Romanides antoi niille vanhan kirkon mukaisen teologisen kuoliniskun.

Isä John Romanides peräänkuulutti uskollisuutta idän kirkon teologiselle perinteelle, jota vainottiin lännessä. Romanides rakensi kreikkalaisen identiteetin Pyhien Isien ortodoksiseen traditioon. Hän jatkoi ja vei eteenpäin akateemisen opettajansa, professori Georges Florovskin pioneerityötä ortodoksisen teologisen ja hengellisen tradition elvyttäjänä.

Isä John Romanideksen ja isä Georges Florovskin teologinen omistautuminen Pyhien Isien teologiaan merkitsee ajankohtaista testamenttia 2000-luvun alun ortodoksisille teologeille ja uskoville. Länsimainen ajattelutapa ja elämänmeno nakertavat yhä pohjaa ortodoksiselta terapeuttiselta teologialta.

Isät Georges ja John kutsuivat ortodokseja palaamaan takaisin Kirkon autenttiseen ja profeetalliseen Traditioon ja sen mukaiseen evankeliumin pyhyyteen ja puhtauteen.

He opettivat, ettei ihminen ei opi tuntemaan Kristusta seuraamalla elämässään mekaanisia uskonnollisia riittejä ja lakeja. Hän oppii tuntemaan Kristuksen osallistumalla Kirkon askeesissa, rukouksessa ja diakoniassa Hänen askeettiseen rakkauteensa.

Ortodoksinen teologinen opetus Kristuksesta ei ole läntisen rationaalisen uskonnollisuuden tavoin skolastista ja filosofista, vaan julistaa Kirkon pyhien marttyyrien ja kilvoittelijoiden askeesin tietä.

Isä John Romanides tähdensi, että Kirkon pyhät kilvoittelijat kokivat Jumalan Ilmoituksen sydämessään eivätkä Raamatussa. Pyhien kirjoitusten mietiskely ei johda ihmistä kirkastumiseen, vaan ainoastaan Jumalan jumaloittavan energian askeettinen kokemus saattaa ihmisen kirkastumiseen.

Professori John Romanides opetti, että ortodoksinen teologia ei tarkoita akateemista luutunutta tiedettä ja filosofisia heijastuksia. Ortodoksisen teologian päämäärä ei ole hänen mukaansa rationaalinen omistautuminen ja filologinen tutkimus, vaan bysanttilainen teologia on hengellisen parantumisen tiedettä. Se on ainutlaatuista ihmisen sielun ja ruumiin uudistumista, jonka Jumalan luomattomat energiat saavat aikaan.

Isä John Romanides hylkäsi läntisen intellektuaalisen, spekulatiivisen ja metafyysisen tavan tarkastella teologiaa. Ortodoksinen Teologia on hänen mukaansa profeetallista, apostolista, patristista, ekklesiologista ja empiiristä. Siinä ortodoksisen kirkon hiljaisuuden rukousperinne liittyy läheisesti sakramentaaliseen elämään.

Jumalanpalvelus ja Pyhät Mysteeriot merkitsevät Kirkon terapeuttista metodia ja kohtaamista. Kirkon Pyhät Mysteeriot ja askeettinen elämä tukevat ihmisessä hengellistä parantumista. Ortodoksisen kirkon askeettinen elämä kutsuu häntä omistautumaan kokonaisvaikutteisesti Jumalan Rakkaudelle. Se on mahdotonta, ellei hän ensin luovu langenneesta maailmasta.

Muodolliset ortodoksit, jotka torjuvat elämässään hesykastisen ja terapeuttisen teologian ja sen mukaisen puhdistumisen, valistumisen ja kirkastumisen teologian, ajautuvat Romanideksen mielestä taikauskoon.

Kirkon muodolliset jäsenet kieltävät silloin elämässään ortodoksisen terapeuttisen opetuksen ja elämän. He toteuttavat hengellisenä sairaalana elämisen sijaan maagisia rituaaleja. He halveksivat Pyhien Isien hesykastista perinnettä ja seuraavat elämässään mielikuvituksen ja itsepetoksen niin sanottua teologiaa, jota voidaan syystä kutsua ”sairaaksi teologiaksi”.

Kirkon elämän menestyminen ei liity millään tavoin ympäröivän maallistuneen yhteiskunnan poliittiseen ja taloudelliseen menestymiseen. Romanides varotti ortodokseja näkemästä Kirkkoa ideologiana tai uskonnollisena laitoksena. Uskonnon byrokraattisuus merkitsee luopumista Kirkon Isien terapeuttisesta teologiasta.

Ortodoksinen kirkko on Kristuksen Ruumis. Uskova ihminen jakaa kirkkoyhteisössä Kristuksen rakkauden ja elämän. Tätä Jumalan ilmoittamaa rakkautta kuvastaa Kirkon askeettinen ja liturginen elämä.

Professori John Romanides muistutti, että ortodoksisen kirkon menestymistä mitataan maailmassa sillä, missä laajuudessa kirkko kirkastaa ihmisten elämää Kristuksessa. Jos ihmiset paranevat synnin ja himojen maailmasta, se merkitsee Kirkon elämän terveyttä ja hyvinvointia Kristuksessa.

Isä John Romanides oli 1900-luvun ortodoksisen empiirisen teologian elvyttäjä, joka avasi tutkimuksillaan ortodoksiselle maailmalle bysanttilaisten isien terapeuttisen maailman. Ortodoksisessa teologisessa elämässä on hänen mielestään olennaista Kirkon askeettinen kokemus, eivät rationaalisen teologian filosofiset sanat tai käsitteet.

Isä John osoitti kiistattomasti tutkimuksissaan, että bysanttilaisen terapeuttisen perinteen hylkääminen halvaannutti vuosisatojen ajan ortodoksisen teologian luovuuden niin Kreikassa kuin muuallakin.

Sama ortodoksisen teologian ja Pyhien Isien elämän luovuuden torjuminen kuihduttaa yhä 2000-luvun alussa ortodoksisten paikalliskirkkojen elämää. Yksi maailmallistumisen pahimmista elementeistä piilee ortodokseiksi itseään kutsuvien halussa vapautua Kirkon yhteisestä rukouksesta, kilvoittelusta ja lähimmäisen palvelemisesta.

Professori John Romanides opetti ajattomasti, että ortodoksisen kirkon menestymistä mitataan maailmassa sillä, missä laajuudessa kirkko kirkastaa ihmisten elämää Kristuksessa. Jos ihmiset paranevat synnin ja himojen maailmasta, se merkitsee Kirkon elämän terveyttä ja hyvinvointia Kristuksessa.

 

Isä Jarmo Hakkarainen

 

 

Kirjallisuutta:

Florovsky, Georges
1979 Ways of Russian Theology. Part One. Belmont.

Congar, Yves M.-J.
1966 Dialogue between Christians: Catholic Contributions to Ecumenism. Translated by Philip Loretz. London.

Hakkarainen, Jarmo
1983 Läntiset vaikutteet venäläisessä teologiassa ja ajattelussa. Teoksessa Ortodoksisuus ja yhteiskunta. Pieksämäki.
1994 Isä Georges Florovski – uuspatristisen synteesin kehittäjä. Teoksessa Tieten tahtoen. Studia Carelica Humanistica 3. Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta. Joensuu.
2001 Kreikkalaisen teologian läntinen vankeus turkkilaisvallan aikana (1453-1821). Teologisessa aikakauskirjassa Erga 2000. Joensuun yliopisto ortodoksisen teologian vuosikirja. Ortodoksisen teologian julkaisuja. Numero 29. Toim. Jarmo Hakkarainen. Joensuun yliopisto. Joensuu.
2008 Isä Georges Florovski – uuspatristisen synteesin kehittäjä. Teoksessa Georges Florovski: Venäläisen teologian tiet. Suometanut Irmeli Talasniemi. Valamon luostari.
2011 Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Kirjoituksia bysanttilaisesta maailmasta ja nykyajan länsimaisen kulttuurin rappiosta. Joensuu.
2013 Bysantin kaksi maailmaa: Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
2016 Ortodoksisen teologian nykytilaa voidaan luonnehtia sanoilla: sekaannus ja palaaminen. Teoksessa Ortodoksista psykoterapiaa. Kirjoituksia ortodoksisesta terapeuttisesta elämästä ja ortodoksisen teologian läntisestä vankeudesta. Jyväskylä.

Heers, Peter, Fr.
2015 The Ecclesiological Renovations of Vatican II: An Orthodox Examination of Rome’s Ecumenical Theology Regarding Baptism and the Church. Uncut Mountain Press.

Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
1993 The illness and cure of the soul in the Orthodox tradition. Translated by Effie Mavromichali. Levadia.
1997 Saint Gregory as a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
2007 Hesychia and Theology. The Context for Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
2012 Empirical Dogmatics of the Orthodox Church. According to Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
2013 Empirical Dogmatic of the Orthodox Church. According to Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 2. Holy Trinity. Creation. Fall. Incarnation. Church. Life after Death. Translated by sister Pelagia Selfa. Levadia.
2016 Letter to the Holy Synod of Greece concerning preparations for the upcoming Great and Holy Synod. http:// www. prasvolavie.ru/english

Metallinos , George, Fr.
1994 I Confess One Baptism. St. Paul’s Monastery. Mt. Athos.

Paavola, Markus
2005 Ekumenismi alku – odotukset – silmien avautuminen. Ortodoksinen Kulttuuri 5:2005. Joensuu.

Rahner, Karl
1962 Schriften zur Theologie. Band V. Neuere Schriften. Köln.
1973 The New Image of the Church. Translated by David Bourke. London.

Ratzinger, Joseph
2008 Church, Ecumenism, and Politics, New Endeavors in Ecclesiology. San Francisco.

Romanides, John. S.
1981 Franks, Romans, Feudalism, and Doctrine. Am Interplay Between Theology and Society. Brookline.
1993 Orthodox and Vatican Agreement. Balamand, Lebanon, June 1993. Aikakauskirjassa Theologia. The Periodical of the Church of Greece. Vol. VI. Issue no. 4. Athens.
1997 Religion is a neurobiological sickness and Orthodoxy its cure. Teoksessa Orthodoxy, Hellenism, Direction for the Third Millenium. Holy Monastery Koutloumousiou.
2002 The Ancestral Sin. Ridgewood, New Jersey.
2004 An Outline of Orthodox Patristic Dogmatics. Translated by Protopresbyter George Dion. Dragas. Rollisford.
2008 Patristic Theology. The University Lectures of Fr. John Romanides. Translated by Hieromonk Alexis (Trader). Uncut Mountain Press.
2016 Patristinen teologia. Suomennos teoksesta Patristic Theology: rovasti Raimo Sissonen. Julkaisematon käännös. Joensuu.

Sopko, Andrew J.
1998 Prophet of Roman Orthodoxy: The Theology of John Romanides. Dewdney.

Tselengidis, Demetrios
2016 Observations on the text prepared for the pan-orthodox council: “relations of the orthodox church with the rest of the Christian world”. http// pravoslavie. ru/English.

Yannaras, Christos
1972 Theology in Present-Day Greece. Teoksessa St. Vladimir’s Theological Quarterly. Vol. 16. Summer 1972. Crestwood.
2006 Orthodoxy and West. The Hellenic Self-Identity in the Modern Age. Brookline.