PYHYYDESTÄ JA TEKOPYHYYDESTÄ
TM Markus Paavola
Kristityn päämäärä
Kristillisenä ihanteenamme ja päämääränämme on täydellisyys: “Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on” (Matt. 5:48). Ei voitane edes odottaa, että rakkauden Jumala, joka loi meidät omaksi kuvakseen ja kaltaisekseen (1 Moos. 1:26), antaisi meille vähäisemmän ihanteen ja päämäärän. Kristillinen täydellisyys merkitse pyhyyttä – pyhyyden täyteyttä. Kukaan ei voi olla täydellinen olematta pyhä. Kehotuksen täydellisyyteen voimme siten asettaa myös muotoon: “Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä” (3 Moos. 11:44).
Pyhyyden täyteys tarkoittaa, että saavutamme meille jo luomisessa pyrkimystemme ensisijaiseksi kohteeksi asetetun Kristuksen täyteyden täyden iän määrän (ks. Ef. 4:13). Meidän on kunkin edettävä oman pyhityksemme tiellä, jotta voisimme luomisessa meille annetun kutsumuksen mukaisesti pyhittää koko maailman, koko Jumalan suurenmoisen luomistyön. Pyhyyteen sisältyvät kaikki kristilliset hyveet, jopa rakkaus, hyveistä suurin, mutta mikään näistä ei vielä ole kristillinen hyve, jos meiltä kokonaan puuttuu pyrkimys pyhyyteen.
Vaeltaessamme tällä pyhyyden tiellä meidän on muistettava, että Kirkon ihanne ei ole koskaan “vain” ihanne. Se ei ole jotain kaukaista ja saavuttamatonta, sillä sen tulisi olla todellisuutta tässä ja nyt. Pyhyys on kristitylle luonnollinen ja terve olotila, kun taas nykyinen synnin vääristämä tilamme on luonnonvastainen ja hengellisesti sairas. Tätä seikkaa ei voitane liikaa korostaa, sillä juuri siihen perustuu hengellisen elämämme dynaaminen luonne. Emme siis kiellä, että kristillinen elämä on jatkuva prosessi, vaan pikemminkin löydämme tasapainoisemman näkökulman tähän prosessiin.
Monista lankeemuksistamme huolimatta pyhyyden tulee siis olla jatkuva pyrkimystemme ja ponnistelujemme kohde. Koska se kuitenkin tapaa usein jäädä arkisessa vaelluksessamme tavoittamatta, aidon kristillisen elämän leimallisimpia piirteitä ovat synnintunto, katumus ja nöyryys, jotka yhdessä muun hengellisen ponnistelumme kanssa tekevät meidät avoimiksi Kristuksen ja Pyhän Hengen toiminnalle. Katumuksen mysteerio, kuten kaikki Kirkkomme pyhät toimitukset, tulee ymmärrettäväksi juuri kristillisestä ihanteesta käsin. Koska lankeamme pois ihanteesta, tarvitsemme välttämättä katumuksen mysteerion puhdistavaa voimaa.
Kirkkokunnassamme tapahtuneeseen niin kutsuttuun liturgiseen uudistukseen liittyvä sinänsä oikea korostus, että Ehtoolliseen osallistuminen ei aina edellytä katumuksen mysteerioon osallistumista, tapahtui tästä näkökulmasta pastoraalisesti ehkä huonoimmalla mahdollisella hetkellä. Se tapahtui tilanteessa, jolloin käsityksemme kristillisestä ihanteesta oli ympäristön paineen alla alkanut jo hämärtyä. Se lienee myös itse osaltaan ollut hämärtämässä käsitystämme ihanteesta ja itse pyhyydestä. Koska käsityksemme ihanteesta ja pyhyydestä on kadoksissa, kadoksissa on myös ymmärryksemme katumuksen mysteeriosta ja kaikista muista Kirkkomme pyhistä toimituksista.
Samalla käsityksemme Jumalan käskyjen ja Kirkon niiden tueksi asettamien hengellisen elämän säädösten ja ohjeiden luonteesta ja merkityksestä on vääristynyt. Koska tarkastelemme niitä ulkokohtaisesti ja lainomaisina, alamme luonnollisesti vieroksua niitä ulkokohtaisina ja lainomaisina. Kristityn näkökulmasta niiden ei kuitenkaan tulisi olla sen enempää ulkokohtaisia kuin legalistisiakaan, sillä hänestä on kasteessa tullut uusi luomus – taivaan valtakunnan kansalainen ja Kristuksen ruumiin jäsen. Hengellisesti suuntautunut kristitty ymmärtää, että käskyt, säädökset ja jopa monet ulkoiset tavat ovat muokkautuneet Pyhän Hengen ohjauksessa ja ilmentävät kastetun sisäistä elämää Pyhässä Hengessä. Jumalan laki on hengellisen ihmisen sydämessä, ei enää kivitauluissa tai siveysopin oppikirjoissa.
Pyhyyden näkökulmasta ei löydy ristiriitaa sen enempää armon ja lain kuin armon ja tekojenkaan välillä. Voimme sanoa, että kristitylle Jumalan armo on ennen muuta Jumalan pyhittävää voimaa. Tämä pyhittävä voima on läsnä myös Jumalan käskyissä ja niiden noudattamisessa.
Ainoastaan pyhyyden näkökulmasta me voimme todella ymmärtää synnin luonteen kaikessa traagisuudessaan. Synti ei ole syntiä siksi, että se edustaa vain ulkonaisten normien rikkomista, sillä Kirkon käskyt ja säädökset eivät ole “vain” ulkonaisia käskyjä ja määräyksiä. Ne sekä ilmentävät pyhyyden ihannetta että ohjaavat sen saavuttamiseen. Synti on siten aidon ihmisyytemme turmelemista ja lankeamista pois Kirkon viitoittamalta pyhyyden tieltä.
Jos emme ymmärrä, että kristittyinä meidän tulisi elää pyhyyden täyteydessä jo tässä ajassa, saatamme vieläpä erehtyä luulemaan, että aikojen ja olosuhteiden vaihdellessa kristillinen ihanne voisi eettisine opetuksineen muuttua. Vaikka tietyin ulkonaisin kriteerein tarkasteltuna olisimme kuinka kirkollisia tahansa, mutta elämme jo lähtökohdiltaan Kirkon ihanteen vastaisesti, me erottaudumme Kirkon aidosta pyhyyteen kurottautuvasta elämästä. Näin tehden emme pyhitä ja kirkasta itseämme ja maailmaa, vaan maallistamme kirkollista elämää.
Ekskursio: Kolme elämäntapaa
Varsinaisen aiheemme syvemmän ymmärtämisen kannalta meidän on hyödyllistä poiketa siitä hetkeksi ja tarkastella raamatullis-patristisen tradition tekemää jakoa ihmisen “lihallisen”, “sielullisen” ja “hengellisen” elämäntilan välillä. Oppaaksemme saamme aihetta Filokaliassa (“Mielen puhdistamisesta”) laajalti käsitelleen pyhän Niketas Stithatoslaisen.
Ihmisestä, josta voidaan käyttää ilmausta “lihallinen”, hän toteaa: “Lihallisessa elämäntilassa elävä on kokonaan antautunut tämän ajallisen elämän hekumaan ja nautintoihin, eikä hänessä ole mitään merkkiä sielullisesta tai hengellisestä tilasta eikä edes pyrkimystä niihin.” Tällaisessa tilassa elävät ovat kytkeneet jopa kallisarvoisen järkensä “aistillisten, inhimillisten asioiden kahleisiin, sillä tämän maailman aistimukset täyttävät heidät ja heistä on tullut eläinten kaltaisia.”
Sielullisessa elämäntilassa vaeltavista pyhä Niketas puolestaan sanoo: “He eivät koskaan näe vaivaa hyveen ja Jumalan käskyjen vuoksi, mutta toisaalta he myös välttävät moitittavia tekoja, etteivät menettäisi ihmisten kunnioitusta.” He siis elävät ikään kuin hyveen ja paheen rajamailla.
Kuten lihallisia myös sielullisia ihmisiä hallitsee aineellisuuden henki, eikä heidän sisimmässään ole “valoa, joka ohjaisi heitä ja avaisi heidän ymmärryksensä käsittämään kirjoituksia, eivätkä he liioin kestä kuulla toisten kertovan hengellisistä asioista.” Tämän vuoksi apostoli Paavali sanoo, että “sielullinen” * ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; sillä se on hänelle hullutus, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti” (1 Kor. 2:14).
Voimme täydentää pyhän Niketaksen opetusta toteamalla, että sielulliset ihmiset näkevät pahan yleensä itseensä ulkoapäin vaikuttavana todellisuutena. Siksi he haluavat korjata itsensä sijaan muita. Heidän silmissään jopa Kirkon opetus voi edustaa pahaa, jos se estää heitä “toteuttamasta itseään”. Ainakin nykyisin tällaiset ihmiset katsovat siten oikeudekseen pyrkiä muuttamaan käsityksiämme Kirkon ihanteesta ja opetuksesta, jotta voisivat avoimesti ja häpeää vailla elää huolehtien “nautinnoista, koska ovat itserakkauden, tuon turmiollisen paheiden ruokkijan vankeja”.
Tällaisesta meitä jo ennalta varoittaakseen apostoli Juudas on sanonut: “‘Viimeisenä aikana tulee pilkkaajia, jotka vaeltavat jumalattomuutensa himojen mukaan’. Nämä juuri saavat aikaan hajaannusta, he ovat sielullisia, henkeä heillä ei ole” (Juud. 18–19).
Hengellisistä ihmisistä pyhä Niketas kertoo: “Vaivoja karttamatta he puhdistavat jatkuvasti sieluaan ja pitävät Herran käskyt ja vuodattavat verensäkin Hänen rakkautensa tähden. He puhdistavat lihansa paastolla ja valvomisella, herkistävät sydämensä kyynelillä ja kuolettavat maiset jäsenensä kieltäymysten kyllästämällä elämällä. Rukouksen avulla ja syventymällä hengelliseen kirjallisuuteen he kirkastavat mielensä ja täyttävät sen valolla. Kieltämällä oman tahtonsa ja omat halunsa he irrottavat sielunsa kiintymyksestä ruumiiseen ja näin kohoavat kokonaan hengellisiksi.”
Hengellisten ihmisten edetessä kohti himottomuutta ja rakkautta myös heidän järkensä kirkastuu. Lopulta he tulevat osallisiksi jopa siitä salatusta Jumalan viisaudesta, “mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat” (1 Kor. 2:9). Näin heistä “tulee ihmisille suola ja valo, Herran sanoin: ‘Te olette maailman valkeus ja maan suola.’” Kristillisestä näkökulmasta ainoastaan hengellinen ihminen on luonnollinen, kun luonnollisella tarkoitetaan luomisen mukaista.
* Suomalaisessa raamatunkäännöksessä on “sielullinen” (kr. Psykhikos) korvattu sanalla “luonnollinen”. Kenties aikamme eksegeetit ovat epäröineet saattaa ilmi apostoli Paavalin heihin suoraan sovitettavissa olevaa varsin aiheellista kritiikkiä.
Tekopyhyys
Kirkkomme korostaa oikean uskon ja elämän välttämättömyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Näin tapahtuu muun muassa siksi, että ensimmäisiä edellytyksiä pyhyyden saavuttamiseksi on Kirkon opetuksen mukainen ymmärrys itse pyhyydestä. Ilman oikeaa käsitystä pyhyydestä me ajaudumme tekopyhyyden tielle. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että ihminen, jolta tyystin puuttuu käsitys ihmisen päämäärän todellisesta suuruudesta, tapaa verrata itseään Kristuksen ja esikuviksemme annettujen pyhien sijaan lähimmäisiinsä, kuten kertomuksen fariseus vertasi itseään publikaaniin (Luuk. 18:10–14).
Aito kristillinen elämä ei edusta tekopyhyyttä, sillä se tunnustaa synnin voiman. Tästä juontuva raitishenkinen synnintunto pitää kristityn nöyränä ja vastaanottavaisena Jumalan pyhyydelle. Sitä vastoin synnin todellisuuden kieltäminen tai synnin näkeminen vain ulkonaisena rikkeenä johtaa tekopyhyyteen. Kun ihminen on sokea omille synneilleen, hän tuomitsee pikemminkin lähimmäisensä kuin synnin.
Meidän jokaisen tulee omassa elämässämme käydä jatkuvaa taistelua tekopyhyyttä vastaan, sillä tekopyhyys kovettaa sydämemme Jumalan pyhyydeltä enemmän kuin mikään muu. Tämän vuoksi Kristus julistaa autuaiksi hengellisesti köyhät eli ne, jotka ovat katumuksella ja nöyryydellä voittaneet omahyväisyytensä ja tekopyhyytensä (Matt. 5:3). Pyhä Gregorios Palamas toteaa: “Tekopyhyys syntyy omahyväisyydestä, ja omahyväisyys on hengellisen köyhyyden vihollinen.” Vain hengessään köyhien on mahdollista tulla osallisiksi taivasten valtakunnan pyhyydestä. Niinpä eräs hengellisen elämän suuria paradokseja on, että kaikkein pyhinkin ihminen tuntee itsensä kaikkia muita kelvottomammaksi.
Valitettavan usein tekopyhyyttä kuitenkin esiintyy jokapäiväisessä elämässämme, mikä tulee ikävällä tavalla ilmi jopa suhteessamme muihin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin. Kiinnitämme suureen ääneen huomiota niiden piirissä esiintyviin ongelmiin, jotta voisimme tällä tavoin “siunata” oman paikalliskirkkomme piirissä tapahtuvat laiminlyönnit ja edesottamukset, pönkittäen samalla entisestään omanarvontunnettamme ja omahyväisyyttämme. Muiden vikoja me kannamme silmiemme edessä, mutta omia selkämme takana. Näin oli jo Aisopoksen aikoina ja näin on yhä edelleen.
Samalla tavoin maailma suhtautuu meihin kristittyihin. Se on alati kärkäs tuomitsemaan meidät tekopyhiksi, mutta näin tehdessään se itse sortuu omahyväisyyteen ja tekopyhyyteen. Kuinka peittelemätöntä ja jollain perverssillä tavalla miltei vilpitöntä onkaan se riemu, kun yksikin kristitty sattuu lankeamaan ja jäämään kiinni itse teosta! Maailmalla ei ole välineitä ymmärtää, että missä pyrkimyksen kohteena on pyhyys, juuri sinne sielunvihollinen keskittää voimakkaimmat ja karaistuneimmat sotajoukkonsa. Kristityn elämä lankeemuksineen ja nousuineen jää maailmalle vieraaksi ja ulkokohtaiseksi.
Itse saatamme tuomita oman uskonveljemme tekopyhäksi ja ulkokultaiseksi jo sen perusteella, että tämä pyrkii peittelemättömästi elämään kristillistä elämää paastoten, jumalanpalveluksissa syviä kumarruksia tehden tai vaikkapa rukousnauhaa käyttäen. Koska meidän ei ole mahdollista mitata hänen sisäistä pyrkimystään, tuomitsemme hänet hänen ulkoisen toimintansa ja oman sisäisen tilamme perusteella. Taustalta löytyy yleensä oma sielullista elämäntilaamme heijastava hyljeksivä suhtautumistapa raitishenkiseen kristilliseen elämään oleellisesti kuuluvaa askeettista kilvoitusta kohtaan. Käännämme siis oman omantuntomme meihin itseemme kohdistaman soimauksen ulospäin. Kuka tässä on tekopyhä ja ulkokultainen?
Meidän tulee aina pitää mielessä, että Kirkon opetuksen mukainen hengellinen elämä ei itsessään johda tekopyhyyteen tai farisealaiseen itsevanhurskauteen. Kuten Tito Colliander sanoo: “Hengellinen ihminen ajattelee hengellisesti; hän toivoo kerran saavansa kuulla enkeleitten ilon yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen (Luuk. 15:10), ja se syntinen on hän itse.”
Vaikka meidän on toki alati varottava tekopyhyyttä, ei meidän tarvitse pelätä jokaiselle kristitylle tarkoitettua askeettista kilvoittelua, vaan omistauduttava sille entistäkin antaumuksellisemmin. Kilvoittelu on loppujen lopuksi ainoa keino voittaa maailman meihin iskostama tekopyhyys ja itsevanhurskaus. Tekopyhyyteen on vain yksi lääke – pyhyys.
“Mutta”, Tito Colliander jatkaa, “jos pelkäät tulevasi itsevanhurskaaksi työskentelemällä pelastuksesi hyväksi tai jos pelkäät joutuvasi hengellisen ylpeyden valtaan, niin tarkastele itseäsi ja oivalla, että se, joka pelkää tulevansa itsevanhurskaaksi, potee sokeutta. Sillä hän ei näe, miten itsevanhurskas hän on.”
Ihmisenkokoisesta Jumalihmisen kokoiseksi
Koska pyhyys ja täydellisyys ovat jumalallisia ominaisuuksia, ne eivät ole pelkän inhimillisen ponnistelun ulottuvissa. Inhimillisin keinoin voimme tavoitella vain tekopyhyyttä ja itsevanhurskautumista. Jos siis otamme mittapuuksemme ihmisen, niitämme pyhyyden sijaan auttamatta tekopyhyyttä. Tämän vuoksi tekopyhyys moninaisine ilmenemismuotoineen ja harhauttavine naamioineen on ottanut pyhyyden paikan ihmisen luonnollisena tilana tässä langenneessa maailmassa.
Toisaalta meidän on kilvoituksemmekin tiellä muistettava, että vääristyessään myös kilvoituselämä voi johtaa tekopyhyyteen. Jos ihminen saa päähänsä ajatuksen, että hän itse on saavuttanut tai ansainnut pyhyyden, hän alkaa samalla kuvitella suuria omasta itsestään ja nähdä kanssaihmisensä itseään paljon kehnompina. Kuten aina, kun on kyse tekopyhyydestä, on tämänkin taustalla ihmisen tai ainakin inhimillisyyden korottaminen mittapuuksi, vaikka ulkonaisesti tavoiteltaisiinkin jumalallista.
Kristillinen elämä askeettisine kilvoituksineen ja eettisine ihanteineen on aina jumalallis-inhimillistä. Vaikka ihmisen on mahdotonta saavuttaa pyhyyttä omin voimin ja puhtaasti inhimillisin avuin, “Jumalalle kaikki on mahdollista” (Matt. 19:26). Ihminen tarvitsee Jumalan armovoimaa voidakseen kilvoituselämässään kurottautua kohti pyhyyden täyteyttä. Pyhyys on lahja, joka annetaan meille ylhäältä. Siten kukaan ei voi ansaita pyhyyttä, mutta kunkin meistä on tehtävä itsemme sille vastaanottavaiseksi. Jumala ei näet väkivalloin – ikään kuin pakkoruokinnalla – pyhitä ketään.
Jumala yksin on itsessään pyhä. Ihmisen pyhyys on osallisuutta Jumalan pyhyydestä, toisin sanoen taivaan valtakunnasta, joka sinapinsiemenen kaltaisena on jo sisäisesti meissä. Jo kasteessa me näet saamme osaksemme Pyhän Hengen armon, mutta se vaatii meiltä jatkuvaa huolenpitoa, jotta se voisi kasvaa ja kantaa Hengen hedelmää, eikä tukahtua maallisten huolien ja maailmallisten halujen alle. Meidän on muokattava sydämemme maaperää paastolla ja hyvillä teoilla, sekä kasteltava sitä rukouksin ja katumuksen kyynelin. Tällaisen kristillisen kilvoituselämän hedelmiä ovat sisäinen rauha, rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen, sekä aito ylösnousemuksen riemu. Sen lopullisena päämääränä ja huipentumana on pyhyyden täyteys.
Ortodoksisten paikalliskirkkojen elämässä tätä päämäärää kohti kulkeva tie saattaa toisinaan olla paikoittain hyvinkin sankan hetteikön peitossa, mutta itse päämäärä on yleensä selvä ja ohjaa sinnikästä kulkijaa. Omassa paikalliskirkossamme päämäärä näyttäisi tällä hetkellä vaipuneen pitkälti unohduksen hämärään. Kukin meistä korostaa vain tien eri vaiheita ja painottaa eri pyhyyden hedelmiä, mutta itse päämäärä on hukassa.
Eräs ongelmamme on, että olemme korvanneet pyhyyden hyvyydellä. Toki myös hyvyys kuuluu kristilliseen käsitteistöön, mutta ainakin nykyaikana se tapaa saada aivan liian ulkokohtaisen merkityksen. Hyvyydestä on tullut jotain, mitä voidaan miltei määrällisesti punnita. Kristillisen etiikan kannalta pyhyyden suoranainen korvaaminen hyvyydellä on erittäin ongelmallista. * Se paitsi kaventaa kristillisen elämän ulkokohtaisuuden ja tekopyhyyden maailmaan myös hämärtää käsitystämme varsinaisesta päämäärästämme.
Saatamme myös ajatella, että voimme jättää “omaan arvoonsa” Kirkon säädökset ja ohjeet, kunhan vain suuntaamme elämämme rakkauden kaksoiskäskyn mukaan. Toki rakkauden kaksoiskäskyyn sisältyy sekä tie että sen hedelmät, mutta ilman varsinaisen päämäärän tuntemista me kylvämme ja korjaamme jumalallisen rakkauden sijaan vain inhimillistä rakkautta. Olemme tehneet jumalallisesta rakkaudesta kovin inhimillisen asian – aikamme ilmausta käyttäen “ihmisenkokoisen”. Edustamme jumalallis-inhimillisen uskon sijaan “ihmisenkokoista kristillisyyttä”, mikä on erään Kirkon varhaisaikana vaikuttaneen harhaopin muunnos ja uusi tuleminen.
Koska olemme heittäneet Kirkon turvaksemme asettamat säädökset ja ohjeet, nämä hengellisen elämän ja pelastuksen tien liikennemerkit, ojan pientareelle, alamme kääntyillä tiellämme tavan takaa eri suuntiin. Tämän vuoksi olemme kykenemättömiä ratkaisevasti edistymään pyhyydessä, maailman pyhittämisestä puhumattakaan. Nostatamme vain samoja tomuja. Juuri tällaisen “sielullisen” ja “ihmisenkokoisen” kristillisyyden hedelmiä ovat omahyväisyys ja tekopyhyys, vaikka sitä yleensä julistetaankin hempein sävyin. Englantilainen David Dale kutsuu tällaista ihmisen mittoihin sovitettua julistusta “vaaleanpunaiseksi fasismiksi”, helvettiin johtavaksi tieksi, joka on päällystetty hyvillä aikomuksilla.
* Ortodoksiset kirkkoisät eivät varsinaisesti tee jakoa hyvien ja pahojen tai moraalisten ja moraalittomien ihmisten välillä, vaan tarkastelevat ihmistä terapeuttisesti eli pyhyyden näkökulmasta.
Pyhiinvaeltajat
Kristittyinä meidän on oltava erityisen tarkkoja siitä, mitä tietä taivallamme. Sanotaanhan, että varhaisin kristittyihin viittaava ilmaus on “sen tien kulkijat” – eikä tämä suinkaan tarkoita samaa kuin “sillä tiellä maleksijat” tai edes “sillä tiellä kuljeskelijat”. Kristitty on aina pyhiinvaeltaja. Päämääränään hänellä on taivaallinen Jerusalem, joka ei ole “ihmisenkokoinen”, vaan Jumalihmisen Kristuksen kokoinen.
Tie, jota pitkin me tässä kuoleman varjon maassa kohti taivaallista Jerusalemia vaellamme, on kapea ja vaikeakulkuinen. Se on vieläpä niin kapea ja vaikeakulkuinen, että jättäytyessämme “ihmisenkokoisiksi” me joko kadotamme sen tyystin näkyvistämme tai sorrumme sen varrella vaaniviin lukuisiin vaaroihin. Siksi meidän ei tule seurata niinkään omaa inhimillistä ja rajallista harkintaamme kuin Kristuksen ja Hänen pyhiensä esimerkkiä, sillä vain heidän valossaan me voimme erottaa oikean suunnan ja kulkureitin.
Näin tekevä sinnikäs pyhityksen tien kulkija raivaa tietä myös niille, joilta ei muutoin löytyisi uskallusta astua vaarallisille ja hetteikköjen vallassa oleville tieosuuksille. Jumalan armosta voi yhden ihmisen panos osoittautua siten käsittämättömän suureksi ja merkittäväksi. Jo tämän vuoksi me annamme niin suuren arvon pyhille ihmisille. He ovat pioneereja ja tienraivaajia; ja vaikka itse olisimme jättäneet tien umpeutumaan, he osoittavat meille paitsi oikean reitin myös ne keinot, joiden avulla voimme yhä uudelleen ja uudelleen raivata tien kulkukelpoiseksi.
Parhaiten juuri pyhyyden tiellä kulkeminen avaa ymmärryksemme kristinuskon yhteisölliseen puoleen. Nimenomaan yhteinen päämäärä ja ponnistelu muokkaavat ihmisistä rakkauden yhteisön. Ranskalainen lentäjäkirjailija Antoine de Saint-Exupéry on kuvaavasti sanonut: “Jos meillä on itsemme ulkopuolella yhteinen päämäärä, joka meidät yhdistää, muuttuu hengityksemme kevyeksi, ja kokemus osoittaa meille, että veljesrakkaus ei ole sitä, että katsomme toisiamme, vaan että katsomme samaan suuntaan. Oikeita tovereita ovat vain ne, jotka samaan köyteen luottaen ponnistelevat samalle huipulle tavatakseen siellä toisensa. Ellei näin olisi, kuinka silloin tuntisimme tänä mukavuuksien aikakautena täydellistä iloa jakaessamme viimeiset eväämme erämaassa?”
Hehkuva Hiillos 2/2003