Hyvä ihminen

Tulikohan juotua liikaa – eli Penan kanssa kahvilla, osa 1: Hyvä ihminen.

Monilla, jotka yrittävät olla hyviä ihmisiä, painotus on “hyvällä”, ja “ihminen” taas jää surkastuneeksi. On vaara, että heistä tulee hyviä tiskirättejä. Heillä voi pyyhkiä ja puhdistaa, mutta heitä ei voi kohdata. He eivät vastaa. He ovat pehmeitä ja mukautuvat, pyyhkivät mistä pyydetään. Mutta siinä, mikä on usein ihmisiä kiduttava kaipaus, kohdata oikeasti joku läsnä oleva aito ihminen, siinä he epäonnistuvat. Oleellista on myös, että he itse kokevat tämän epäonnistumisensa ja ovat usein sisältä katkeria. Tätä ei aina huomaa, koska päällä on paksu kerros pehmustetta. (Joillain “ei hyvillä” se on kovempaa ainetta.)

Isä Paisios puhui ihmisistä, jotka ovat kuin kananpoikasia, jotka eivät riko kuorta ja tukehtuvat kuoren sisään koskaan syntymättä.

Kuoren sisällä on mukavuusalue. Sen voi rakentaa melkein mistä tahansa. Se on oma valtakunta. Katumus on tulemista pois omasta valtakunnasta Jumalan valtakuntaan, kuten Evankeliumit alussa sanovat. Mukavuusalue voi olla myös “uskonnollinen”. Fariseukset ovat tästä klassis-traaginen esimerkki: Jumalan laki oman valtakunnan rakennusaineena ja esteenä Jumalan tuntemiselle, rakastamiselle ja palvelemiselle.

Eräs tuttu kertoi: “Tunnen erään ihmisen, joka on korostuneesti ‘puolen maailman sosiaalihuoltaja’, siis ilman palkkaa, ja laadullisesti eikä niinkään määrällisesti… Jos minä vien hänelle lahjan, hän välittömästi yrittää saada selville lahjasta kaiken mahdollisen, että saa sanottua ”oikeat sanat” (jotka siis määräytyvät jostain ulkoa), kehut tms, jotta minä tulisin hyvällä tuulelle. (Vaikka en tulekaan, koska minua ärsyttää, että en voi koskaan tavata tuota ihmistä, vaan jonkun joka yrittää arvata mitä minä haluan kuulla ja sanoa sen, toisin sanoen manipuloida minua, että hymyilisin, ja joka puhuisi minulle kuin pikkulapselle tai pehmolelulle, jos en olisi kieltänyt sitä). Hän asuu pehmustetussa huoneessa, jostain syystä, eikä pääse ulos elämään. Hän ei myöskään kykene näkemään todellisuutta. Se on liian kova, jostain syystä.”

Hyvien ihmisten ongelma on usein, toisin sanoen, että he ovat kiinnostuneita ennen kaikkea omasta hyvyydestään, eivät Kristuksesta eivätkä lähimmäisestä. Heillä on puitteet ja sisältö sekaisin. He luulevat, että rakentamalla hyvät puitteet sinne syntyy hyvä sisältö itsekseen. Näin ei välttämättä ole.

“Ja katso, eräs mies tuli ja sanoi hänelle: ”Opettaja, mitä hyvää minun pitää tekemän, että minä saisin iankaikkisen elämän?” Niin hän sanoi hänelle: ”Miksi kysyt minulta, mikä on hyvää? On ainoastaan yksi, joka on hyvä. Mutta jos tahdot päästä elämään sisälle, niin pidä käskyt.” (Matt. 19)

Käskyjen tarkoitus ei ole, että ihminen tekee itse itsestään “hyvän ihmisen”, vaan että hän kulkee Jumalan tuntemisen tietä, Jumalan, joka on ainoa hyvä.

Samassa luvussa hieman myöhemin Kristus sanoo: ”Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista”. Käskyt on tie kurottautua Jumalan puoleen. Niinpä sitä on mahdotonta arvioida ulkoisten suoristusten perusteella, ja luvun lopussa sanotaakin: “Mutta monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi, ja monet viimeiset ensimmäisiksi.”

Jumala, jolla on tapana tehdä kaikesta niin hiivatin vaikeaa, on laittanut meidät ottamaan kaiken vastaan toisen ihmisen kautta. Kaikki sakramentit pitää ottaa vastaan papilta tai piispalta, joiden tasossa on yleensä toivomisen varaa. Jopa Kristus pitää kohdata lähimmäisessä, josta ei ensimmäisenä tule mieleen ihmiseksi tullut Jumala. Kuitenkin “jonka olette tehneet yhdelle näistä, sen te olette tehneet minulle.”

Jumalan rakastamisen “harjoituskappaleita” ovat toiset ihmiset. “Joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt.” Rakastaminen on eri asia kuin auttaminen. Auttaminen voi olla vahingoittamista, kun se tehdään ihminen ohittaen ja nollaten.

Todellinen hyvyys elää vapaudessa. Jumala on sekä hyvä että kaikkivaltias, mutta ei totalitaristi. Ainakaan länsimainen kulttuuri ei tätä ymmärrä. Teologian ja filosofian tasolla se on selvittänyt epätoivoisesti “teodikea-ongelmaansa”: miten voi – tai voiko – olla olemassa kaikkivaltias Jumala, joka on hyvä, kun kerran maailma on täynnä pahaa. Vastauksena länsimainen kulttuuri on tuottanut hirviöjumalia, pasianssia pelaavia jumalia, poissa olevia isä-jumalia ja säälittäviä jeesuksia, nihilismiä, ateismia, epätoivoista pietismiä ja niin edelleen. Kaikki vastaukset ovat epäonnistuneita, eikä muuten voi ollakaan, niin kauan kuin luullaan, että on olemassa inhimillisen logiikan mukainen lopullinen vastaus – vastaus ilman nöyrtymistä, ilman lähtemistä uskon kuuliaisuuden tielle ja ilman itsensä antamista. Tuo itse, koko ihminen, on ainoa “tieteellinen metodi” totuuden tuntemiseen, koska Persoona tunnetaan vain persoonalla – jos termi “persoona” ihmisen kohdalla isä Sofronin hengessä sallitaan.

Jos luullaan, että hyvyyden voi yhdistää “pakolla toteutettuun kaikkivaltiuteen”, tavoitellaan jonkin lajin lopullista ratkaisua. Silloin päädytään väistämättä johonkin hulluuteen. Kuten Oswald Spengler jo ennen toista maailmansotaa kirjoitti, länsimaissa kaikki ideologiat päätyvät inkvisitioon, onpa vallassa roomalaiskatoliset, natsit, viherpunaliberaalit tai maskitetut rokottajat. Nykyinen liberaali totalitarismi on jotain sellaista tragikomiikkaa (painotus kuitenkin tragiikalla), että vaikea uskoa voiko syvemmälle mennä. Varmasti kuitenkin voi.

Pikkuihmisistä pelolla koottavan hirviön sisäinen viha on hurja ja sen varjo kasvaa vauhdilla. Sen niminä on kaikki mahdolliset hyvyyden nimet terveydestä rakkauteen. Kuitenkin kyseessä on todellisuudessa legio, ja nimet ovat anti-nimiä, kuten antikristus ei ole Kristus.

H. Alex Saulamo

– otteita laajemmasta teoksesta “Kahvilla kuilun partaalla”.


Kirjoituksen alussa olevassa kuvassa ei ole Pena eikä kirjoittaja, vaan athoslainen kahvittelija, jonka kuva on Lammin Panagian kahvilan nimikkokuva.