Maailmassa ei ole muuta uutta kuin Kristus

Kriisien aikana ihmiset ovat enemmän irrallaan ja maailma asettautuu uusiin asemiin ja lähtökohtiin. Syntyy uusia normaaleita sekä tarkoituksella että vahingossa. Silloin Kirkon pitäisi olla erityisen tarkkana, eikä mennä piiloon odottamaan parempia aikoja. Kirkko ei ole hyvien aikojen luksustuote, vaan ainoa uutta ja iankaikkista elämää kantava ja tarjoava Kristuksen ruumis.

Ajankohtaisia otteita keskusteluista, kirjeistä ja viesteistä korona-ajalta, osa 1.

————————————————–


Maailmassa ei ole muuta uutta kuin Kristus.

Kristus on ainoa parempi maailma. Kristus on ainoa synnistä vapaa “alue” luodussa maailmassa. Muut paremmat maailmat ovat sisältä mätiä.

Osaltaan tekninen kehitys on johtanut kasvavaan huumaan siitä, että ihmisen tiedoilla, taidoilla, koneilla ja keksinnöillä luodaan paratiisi tähän maailmaan. Nykyisellään sen käyttövoimaksi on tarjolla yhä enemmän levotonta vapaata energiaa, kun ihmiset omaksuvat ajatuksen, että “maailmasta on pakko tehdä raskaasti parempi, on pakko yhdessä marssia kohti valoisaa tulevaisuutta, tai muuten koko pallo poksahtaa…” On ekokatastrofit, terroristit, koronat, talouskriisit, jotka kyykyttävät ja joilla kyykytetään yhä yhtenevässä tahdissa koko ihmiskuntaa.

Saatetaan esittää ajatus, että jokin asia (vaikka rokote tai makeinen tai makuuhuone) ei ole teologinen kysymys vaan (puhtaasti) sitä ja tätä (vaikkapa lääketiedettä). Ajatus on samankaltainen kuin jos äiti toisi lapsensa lääkäriin, koska lapsi on niellyt hieman isomman kiven, ja lääkäri sanoisi, “kivi ei ole lääketieteellinen asia, vaan puhtaasti geologinen asia.” Virhe on kysymyksen asettelussa.

Lääketieteessä kysymys on ihmisestä ja siksi myös potentiaalisesti kaikesta, mikä ihmiseen vaikuttaa. Samoin on teologiassa. Ihminen on teologinen “asia”. Siksi kaikki, mikä ihmiseen vaikuttaa, tulee potentiaalisesti teologian alueelle. Ihminen on maailman pappi, ja ihmisen olemisen ja sen osana maailman olemisen tarkoitus on teologinen. Teologia ei koske jotain uskonto -nimistä siivua kulttuurissa.

Edellinen voidaan hahmottaa myös synti -teeman kautta. Makeinen ei ole syntiä. Mutta himollinen taipumus makeisten pakkomielteiseen syöntiin on synti. Se on väärää suuntautumista. Synti ei ole asioiden rakenteessa. Asiat tulevat osalliseksi synnistä, demonisesta energiasta, kun niitä väärin käytetään, ja kun ne siten tulevat synnin välineiksi. Synti on ensisijaisesti ihmisen väärä suhde johonkin tai johonkuhun. Se on usein jonkin laittamista Jumalan tilalle ja siten epäjumalanpalvontaa.

Edelleen, kysymys synnistä ei ratkea “luonnollisuuden” kautta. Jos halutaan vääntää rautalangasta, niin uloste, kakka näin koko perheen tekstissä, on luonnollinen asia. Siitä huolimatta kirkon lattialle ei kakata. Miksi näin on? Se ei ratkea kakkaa analysoimalla. Nykyään joku saattaakin sanoa, että “hei, onkohan tässä taas jääty jonkin tietyn ajan kulttuurin ja fobian vangiksi. Jeesus ei sano mitään kirkkoon tai muuallekaan kakkaamisesta, eikä ekumeeninen synodi ole tehnyt siitä päätöstä. Ortodoksisella kirkolla ei siis ole asiaan kantaa, vaan se on korkeintaan teologumenon, teologinen mielipide, josta voidaan olla montaa mieltä. Ja tuota, onkos kirkossa pakko olla vaatteet päällä? Jeesushan palautti meidät paratiisin tilaan ja niin edelleen. Kyllähän tässä on paljon miettimistä. Onneksi olemme niin älykkäitä ja [Jumalan nimi poistettu tästä pilkkaamisen välttämiseksi] johtaa meidät kaikkeen totuuteen. Hymynaama.”

Jotkut kirjoittelut kirkollisissa lehdissä ja kirkon sivuilla ei paljon edellisestä enää poikkea. Tai että Ortodoksisen etiikan vastaus aborttiin olisi, että täytyy tehdä maailma sellaiseksi, ettei kenenkään tarvitse tehdä aborttia. Kirkon etiikka on juuri päinvastoin: ihmistä kasvatetaan tekemään oikein, seuraamaan Kristusta ja “kadottamaan elämänsä” Evankeliumin tähden. Sitten tulee joku ja sanoo, että “varmaan abortti ei mitenkään voi olla sama asia nyt kuin silloin sandaaliaikana, kun tuo sana on keksitty myöhemmin ja ne vanhat tekstit puhuvat sellaisesta epähygieenisestä ja muutenkin ikävästä ja vastuuttomasta abortista, mutta nyt meillä on turvalliset, hygieeniset ja muutenkin rakkauden täyttämät hoivapuitteet asian hoitamiseen.” Jeesus. Ehkä maailma näyttää erilaiselta, jos alkaa pysyvästi seistä päällään, sitäkään ei kanoneissa kielletä.

Synnissä on kysymys ihmisen mielen ja sydämen ja niiden kautta koko ihmisen väärästä suunnasta. Siihen lääkkeeksi on ensimmäinen käsky: Rakasta Jumalaa kaikesta mielestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi (tai “omana itsenäsi” kuten isä Sofroni selittää). Suunta siis on Jumala (ja lähimmäinen, Jumalan kuva) ja liikkuja on koko ihminen ja nopeus on kaikella voimalla, koko elämällä.

Sekä ihminen että koko maailma ja niiden suunta on ennen kaikkea teologinen kysymys.

Tiede ei anna suuntaa. Tiede kuvaa ja kertoo kaikenlaista, mikä koskee luotuja olentoja. Järki, looginen analyysi, koeputket ja aistit kertovat ihmiselle erilaisia asioita luodusta todellisuudesta. Mutta luotu todellisuus, vaikka julistaa Luojan suuruutta ja sisältää Sanan sanoja, ei silti vangitsevasti sisällä Luojaa, eikä sen rakenteen purkaminen ja analysointi kerro suuntaa eikä etiikkaa. Siksi tiede ei johda meitä mihinkään, vaikka voi antaa pohjaa suunnan valitsemiseen, mutta ei todellisuudessa ole siinäkään oleellisin. Miksi? Koska hallinnoimalla, erilaisilla ylhäältä alas olevilla metodeilla, joita tiede edustaa, ei voi tietää Jumalan tahtoa eikä löytää Kristusta. Ja paratiisi, Jumalan valtakunta ja hallintavalta, on siellä, missä Hänen tahtoaan etsitään ja yritetään noudattaa. Paremmin sanottuna se on Kristuksessa. Tuon tien tunteminen kysyy koko ihmisen, sydän edellä, mutta vangittua sitä ei saa, ja siksi se karkaa hallitsemiseen perustuvalta kulttuurilta yhä kauemmas. Edellinen toisin sanottuna: kirkkoisien seuraaminen on yksi asia ja kirkkoisien käyttäminen on aivan toinen asia. Kirkossa ydin ja rakkauden ja tuntemisen kohde on “muodoltaan” persoona, eikä käyttäjä tule koskaan sitä tuntemaan. Jumala, Totuus, Elämä ja toinen ihmispersoona eivät aukene käyttämisen tai hallitsemisen asenteella.

Ortodoksisen teologian lähde on Persoonan tunteminen. Tämä antaa teologialle sen yleishengen, eetoksen ja luonteen. Tieteen sisältö on asioiden hallitseminen. Tiede käsittelee. Persoonaa, ei edes toista ihmistä, tunneta käsittelemällä. Käsittelyn ja hallinnoinnin muovaaama maailma on varsin autistinen.

Paradoksaalisesti ihmisistä tulee usein kuin ilmapalloja, tyhjää täynnä olevia herkkiä egoja. Kirkossakin eetosta hallitsee yhä enemmän eri ikäisten teinifilosofien “paremmin tietäminen” ja etiikan paikan korvannut teinityttöempatia.

Tiede, asioiden tutkiminen ja hallitseminen, ei kerro missä päin Luoja on, tiede ei tee eettisiä valintoja. Tieteellä ei ole hyveitä eikä nöyryyttä. Tiedemiehellä niitä voi olla tai olla olematta. Tiedemies voi tehdä tiedettään rehellisesti ja olla kovan tason tiedemies, mutta samalla hän voi olla ihmisenä vailla totuutta, elämää ja suuntaa.

Koronarokotteessa on muutama oleellinen kysymys, joiden kysyminen on oikeutettua ja jopa velvollisuus. Ensin tulee rokotteen suhde aborttiin. Epäselvät vastaukset eivät riitä. Abortti on Kirkon näkökulmasta murha, tai toisin sanottuna lapsiuhri, varsinkin kun se tehdään tietoisesti harkiten, ja sillä ostetaan jotain, parempi elämä, lääketieteellinen tulos tai muuta. Tuollaisen uhrin ottaa vastaan, ei Kristus, vaan demoni. Se, mitä tuollaisella prosessilla tuotetaan, päätuotteena tai sivutuotteena, on osallinen tuosta raskaasta synnistä. Kirkossa pitää olla varsin selvä ja varma kuva asiasta, jos se kehottaa ihmisiä rokotteelle. Ortodoksisessa perinteessä omaatuntoa ei voi sammuttaa millän mahtikäskyillä, kuten ne eivät muuta muutakaan todellisuutta.

Kaikkeen syntiin on Kristuksella tarjolla katumus, kellään ei ole tarvetta epätoivoon, mutta osa katumuksen dynamiikkaa on synnin tunnistaminen ja tunnustaminen. Ortodoksinen etiikka ohjaa ihmistä Eukaristiaan, antamaan elämänsä Jumalalle ja ottamaan vastaan iankaikkinen elämä Kristuksessa, seuraamaan ilolla Kristuksen käskyjä. Kirkko ei tarjoa varsinaisena sisältönään apua, tukea, lohtua tai uskontoa. Ne ovat sivutuotteita. Totuuden etsiminen elämän tarkoituksena voi tuoda lohdunkin, mutta lohdun etsiminen elämän tarkoituksena tuo epätoivon.

Kristus on elämä, ei apuväline tai lisäosa. Kristus ei ole jotain vaan kaikki. Kirkon etiikka on, jossain mielessä, ankaraa, kapean tien etiikkaa, koska se johtaa eteenpäin eikä paijaa meitä paikalleen tähän maailmaan, ja koska tarjolla on kaikki. Kristus haluaa antaa ihmiselle kaiken, oman itsensä, iankaikkisen elämän. Ihminen ei voi ottaa sitä vastaan, jos hän ensisijaisesti ottaa jotain muuta, jos sydämen aarre on muualla. Jos Kirkko kieltää tämän ja tekee itsestään kulttuurikerhon ja luksustuotteen, se kieltää oman sisältönsä ja tarkoituksensa. Erityisesti kriisiaikana, kun pelkokerrointa nostetaan, nähdään mikä ihmisiä lopulta liikuttaa, ketä he rakastavat, Kristusta vai “omaa elämää”, ja mistä käskyt otetaan, Evankeliumista vai muualta.

Tämän hetken maailmankuvassa rokote on osa kokonaisuutta, jossa ihmiset on laitettu kyykkimään samaan korona-tahtiin, lukittu koteihinsa, kasvojen näkyminen ja yhteen kokoontuminen tehty rikolliseksi, ja sitten tuollaisen initaatioriitin kautta tarjotaan pääsyä vanhaan (tai uuteen) normaaliin.

Kirkossa korkein arvo ei ole hengissä selviäminen. Jopa hieman päinvastoin. Marttyyrit ovat Kirkon pyhien ykkösjoukko, hauskin ja suosituin kirkkoveisu on “Kristus nousi kuolleista” ja Evankeliumin asenne elämään on kuvattu hienosti esimerkiksi kohdissa “joka kadottaa elämänsä, löytää sen” ja “suurempaa rakkautta ei ole kuin että antaa henkensä ystäväinsä edestä”.

Kolmen nuorukaisen kertomuksessa on hieno kohta, jossa nuorukaiset vastaavat tyrannille, joka kysyy kuka heidät pelastaa hänen käsistään. He sanovat, että Jumala voi pelastaa, ja vaikka ei pelastaisikaan, niin tiedä, että sinun jumalaasi me emme kumarra.

Ei ole soveliasta Kirkossa, etenkään Liturgiassa eikä varsinkaan alttarissa, Kristus-Yljän edustustiloissa ja häähuoneessa, kumartaa kuolemaa ja koronaa. Meneekö joku vaimonsa luo makuuhuoneeseen maski naamalla tai koronapleksin kanssa? Jos Jumala tulee ihmiseksi, antaa itsensä kokonaan, tarjoaa iankaikkista elämää, niin miten ihminen vastaa? Miten ihminen menee koko voimallaan ja koko sydämellään kohtaamaan Kristuksen?

Voiko Ehtoollisesta sairastua? Apostoli Paavalin mukaan (1. Kor. 11: 23-34) ei pelkästään voi sairastua vaan kuolla. Mutta mistä syystä?

On yksi asia, että pelottaa, ei uskalla, ei tiedä mikä on oikein, kulkea hapuillen, mutta Kristukseen luottaen. Mutta aivan toinen asia, ja sangen vaarallinen, on muuntaa pelkonsa tai arkuutensa ylimielisyydeksi, ja alkaa kirkossa puhumaan käsi taskussa ja suu vinossa hymyssä ”taikauskosta”.

Kristukseen uskominen ja luottaminen ei ole taikauskoa. Jatkuva ja kasvava luottamuksen ja rakkauden suhde Kristukseen on kirkollisen ja hengellisen elämän ydin. Sitä ei voi korvata ”järjen käytöllä”; se on järjen väärinkäyttöä. Järki ei luo suhdetta persoonien välille.

Kristus on laupias, mutta myös haluaa meidän kasvavan Ortodoksisesti aikuisiksi, mikä tarkoittaa, ettemme vaella enää kuoleman pelon orjuudessa (Hebr. 2). Juuri siksi Pääsiäinen on suurin juhla, että se muuttaa meidän jokapäiväisen elämän.

 

H. Alex Saulamo

——————————————————

Päivitetty 24.9.

——————————–

Tagged , , , , , ,