Itselleni on sattunut useampikin merkittävä (ja joskus merkillinen) tapaus, jossa joku ei-ortodoksi antoi ratkaisevan positiivisen sysäyksen kirkollisen elämän suhteen. Puhumattakaan siitä, miten esimerkiksi Lammin Panagiassa muutkin kuin Ortodoksit ovat meitä auttaneet. Näistä voi olla kiitollinen. Joskus myös tuntuu, että Jumalalla on jokin omintakeinen huumorintaju, ainakin täältä alakulmasta katsottuna.

Johtuen varmaankin joistain psykologisista syistä meille ihmisille on usein vaikeaa yhdistää eri mieltä oleminen tai erilaista maailmankuvaa edustaminen yhtäältä ja ihmisen kunnioittaminen tai jopa rakastaminen toisaalta. Evankeliumi kuitenkin yhdistää ne peräti käskynomaisesti ja vie asian tappiin saakka: Rakastakaa vihollisianne.

Mitä tulee rakastamiseen ja nöyryyteen, niiden luonne on itsensä uhraaminen ja itsensä alentaminen, eikä esimerkiksi Kirkon perinteen uhraaminen ja alentaminen. Jos ihmisellä on halua ja uskallusta, ja jos nöyryys ja rakkaus riittää, niin hänhän voi mennä vaikka ilmaiseksi lankkaamaan kenen tahansa kenkiä uskontoa kysymättä. Voi vaikka myydä itsensä orjaksi ja antaa rahat köyhille. Mahdollisuudet nöyryyden ja rakkauden osoittamiseen ovat lähes rajattomat. Jos taas haluaa pysytellä omalla mukavuusalueella, niin sitten voi puuhastella vaikka jonkin maailmanparannusideologian kanssa tai kirjoitella kirkonparannuskirjoituksia.

Mitä pitäisi ajatella sitten siitä, että saako joku onneton syntinen, kuten vaikka allekirjoittanut, puolustaa Kirkon perinnettä ja siinä mielessä sanoa tai kirjoittaa mitään? Kysymys on vakava ja se pitää esittää itselleen varmaankin säännöllisesti. Itse pidän seuraavasta vertauksesta: Saako sairas puolustaa sairaalaa tai puhua mitään paranemisesta? Äkkiä ajateltuna se ei normaalitilanteessa ole hänen tehtävänsä vaan lääkärin. Jos taas sairaalaa aletaan purkaa viihdekeskuksen tieltä tai muuttaa tivoliksi tai jos lääkäri on hävinnyt jonnekin tai puhuu pehmeitä käytettyään vaikka lääkkeitä väärin tai jos lääkärin takissa esiintyy joku sirkuksesta karannut höpö tai muuta sellaista, niin sairaalla on ymmärrettävästi syytä ja ehkä oikeus jos ei peräti velvollisuus sanoa jotain.

Kirkko ja “sama Jumala”

On yksi asia arvostaa vilpittömiä ja hyvään pyrkiviä ihmisiä, missä heitä sitten onkaan. Voi luottaa siihen, että Jumala tuomitsee oikein ja pelastaa kaikki, jos suinkin mahdollista. Toinen asia ja täysin vastuutonta on hämärtää sitä mikä on Kirkko. On vastuutonta kuitata asiat sellaisilla sloganeilla kuin “sama Jumalahan meillä on”.

Ei kai tivolikaan ole sama kuin sairaala sillä perusteella, että “saman taivaan allahan ne on”. Mutta siitä huolimatta tivolin hattaranmyyjä voi olla maailman paras mies, joka maanläheisellä myötätunnollaan pelastaa epätoivosta toivoon useampia ihmisiä kuin sairaalan lääkäri, joka saattaa kadottaa tehtävänsä sielun ja päätyä vain noudattamaan muodollisia määräyksiä, kuljeskelemaan stetoskoopin ja valkean takin kanssa ympäriinsä ja tekemään kuuliaisuutta lääkerfirmoille ja niin edelleen.

Kaikilla on sama Jumala objektiivisessa mielessä. Ei ole kuin yksi Jumala. Subjektiivisessa mielessä kaikilla ei ole sama jumala: “Missä on aarteesi, siellä on sydämesi.”

Ongelma on siinä, että ihmiseltä puuttuu suhde Jumalaan. Jotain laitetaan sen edelle, epäjumalaksi. Lääke tähän Jumalan puutostautiin on Kirkko. Sitä varten Kristus tuli maailmaan, jättääkseen perinnöksi Elämänsä, johon ihminen voi osallistua. Jokainen maailman ihminen on kutsuttu Kirkkoon Kasteen, Mirhavoitelun ja Pyhän Ehtoollisen kautta.

Ortodoksisessa kirkossa ihminen asetetaan oikeaan suhteeseen Jumalan kanssa. Tätä tarkoittaa oikea usko ja oikea ylistys, Ortodoksisuus. Osallisena Kristukseen ihminen kulkee kohti hengellistä terveyttä ja täydellisyyttä. Elämä Kristuksessa saadaan lahjaksi Sakramenteissa. Arjen kilvoituksessa ihminen yhdessä Jumalan kanssa valtaa itsensä yhä syvemmin Jumalalle muuttuen osaksi Jumalan valtakuntaa.

Pyhien kautta Kirkolla on katkeamaton perinne ja kokemus siitä, mitä on hengellinen elämä Kristuksessa. Tämä mahdollistaa hengellisen raittiuden, niin ettei päädytä palvomaan psykologisia, henkisiä tai demonisia ilmiöitä jumalana Jumalan sijasta. Ei ole tarkoitus kokea jotain hengellistä tai mystistä tai henkistä, vaan löytää yhä syvemmin Kristus, joka on iankaikkinen Elämä.

Olla Ortodoksi ei tarkoita, että ihminen on oikeammassa kuin muut siten kuin se maailmassa ymmärretään. Ei ole tarkoitus olla “paremmin tietäjä”. Jos on oikean Tien kulkija, ei pidä kuvitella olevansa Tien omistaja tai hallitsija. Kristus on ainoa “the Ortodoksi”, “the oikein uskova” ja “the oikein ylistävä”. Hänellä on täysi, katkeamaton ja vailla syntiä oleva suhde Jumalaan. Kristuksen takia Kirkko, Kristuksen ruumis, on Ortodoksinen. Sen terveissä jäsenissä, Pyhissä, on Kristuksen elämä: “Joka ottaa vastaan teidät, ottaa vastaan minut.”

Pyhän Siluanin metodi

Pyhän Siluan Athoslaisen elämässä tulee esiin upeasti Ortodoksinen metodi. Kun joku toinen munkki puhui, että kommunistit tulevat palamaan helvetissä, pyhä Siluan vastasi, että “rakkaus ei voi sietää sitä”. Toisen toistettua kantansa ja perusteltuaan sitä “oma vikansa” -tyyppisellä kommentilla, Pyhä sanoi uudestaan “rakkaus ei voi sietää sitä” ja jatkoi “pitää rukoilla kaikkien puolesta.”

Toisen munkin metodi muistuttaa perinteistä moralismia, ihmisten jakamista hyviin ja pahoihin. Liberaali metodi taas on kirjoittaa kirja “kaikki pelastuvat”. Kummallakin tavalla ihminen vapauttaa ennen kaikkea itsensä psykologisesti. “Kaikki on oikein” tai “kaikki on hyvin” ja niin voi jatkaa pullan syöntiä. Ortodoksinen ratkaisu ei ole siivota ongelmaa pois, vaan kääntää tuskan energia kohti Jumalaa. Jumala on tehnyt ihmisen, vaikkakin maasta, niin samalla niin suureksi, että haluaa hänet työtoveriksi…

Yleensä ihmiset haluavat välittömästi eroon sielun tuskasta. Siksi he keksivät outoja julkilausumia tai kirjoittavat kirjan “kaikki pelastuvat”. Näin he vapauttavat itsensä psykologisesti. Tämä on yleensä ekumenismin todellinen dynamiikka. Se ei tule teologiasta vaan psykologiasta. Ekumenismin ytimessä on pitkälti psykologinen ongelma, ja se tuottaa siihen lapsellisen ratkaisun.

Viime kädessä asia on vakava, ja siksi pyhät ovat puhuneet siitä selkein sanoin. Humanismi päätyy demonismiin. Kun ihminen laittaa itsensä omaksi tarkoituksekseen, se on umpikuja. Kun ihmisen tarkoitus on ihminen tai elämän tarkoitus on elämä, se on umpikuja ja kuolema. Ihminen palvoo itseään. Kirkko on Kristuksen Kirkko eikä “ihmisten kirkko”. Jos se on ihmisten kirkko, se on kuollut, koska elämä ei tule ihmisiltä. Vastaavasti inhimilliset ratkaisut ovat kuolleita ja päätyvät olemaan demonisia. On ihmeellistä, miten kevyellä otteella sivuutetaan ne monet pyhät ihmiset, jotka ovat ekumenismin ongelman esiin tuoneet.

On vastuutonta järjestää “ekumeenisia ristisaattoja” ja rohkaista ihmisiä menemään kaikkiin mahdollisiin seurakuntiin “avoimin mielin”, kun ei kuitenkaan ole oikeasti minkäänlaista hengellistä arviointikykyä nähdä tai tietää, mitä sieltä sinne avoimeen mieleen tulee sisälle ja miten siitä sitten päästään pahemmassa tapauksessa eroon. On vastuutonta käyttää teologiaa jonkinlaisen psykoliiman keittämiseen, jolla sitten rakennetaan “kristittyjen ykseyttä”. Jos luetaan Johanneksen Evankeliumin jäähyväispuhe tai edes kyseinen luku kokonaan eikä irroteta sieltä sloganiksi “että he olisivat yhtä” -tyyppisiä kohtia, nähdään koko kuva, mistä tuossa yhteydessä on kyse.

Lopuksi muotomenosta

Isä Jarmo Hakkarainen sanoi joskus tuttuun tyylinsä, että tietyt protestantit ne aina meitä Ortodokseja arvostelevat, että “Ortodoksisuus on sellaista muotomenoa…” Sitten pienen huokauksen omaisen hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi: “Ja tottahan se on…”

Eräs paras anti toisuskoisilta saattaa olla kritiikki. Ortodoksisuus seisoo Kristuksen varassa. Siksi kritiikin voi turvallisesti ottaa vastaan ja käyttää hyväksi silloin, kun se koskee tai sen voi ymmärtää koskevan ortodokseja ihmisinä. Toinen asia on Jumalan tai Kirkon pilkkaaminen, jota pyhät isät kieltävät kuuntelemastakaan.

Mitä tulee muotomeno-ongelmaan, se tuskin paranee esimerkiksi liturgisilla uudistuksilla. Kysymys on ehkä ennen kaikkea ihmisen ja hänen koko elämänsä suhteesta Liturgiaan ja sen ytimeen eli Kristukseen. Kun usein selitetään, että leipä ja viini, jotka Liturgiassa kannetaan Jumalalle, edustavat ruokana ja juomana ihmisen elämää, niin oleellinen kysymys sitten on, onko väitteellä katetta. Onko ihmisen elämällä ja Eukaristian leivällä jokin sama suunta ja todellinen yhteys? Jos ei ole, niin siinä mielessä ainakin meidän ihmisten tasolla muotomeno-väitteellä on katetta.

H. Alex Saulamo

————————————–

Kuva Lammin Panagiasta: Ilosanoman kappelin nartheksin pylväästä. Maalannut Dimitrios Vernezos Evialta Kreikasta.

—————————————————————————————————–